Rakkaan kaavan kahleissa

Eteläisen Afrikan luterilaiset etsivät keinoja tuoda paikallista kulttuuria osaksi jumalanpalveluksiaan, mutta vanhoista kaavoista ei osata luopua. Muun muassa suomalaisten juurruttamien perinteiden ja paikallisen ilmaisun yhdistämisessä auttaa Suomen Lähetysseuran Sakari Löytty.

Sakari Löytty puhuu Vaasan herättäjäjuhlien lähetysseuroissa 6.7.2024.

Muusikko ja musiikin tohtori (2012), Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osasto. Liturgiikan väitöskirja käsitteli namibialaisen kansanmusiikin mahdollisuuksia liturgisen musiikin aineksina. Lähetystyössä 1998–2010, 2017–. Syntynyt Namibiassa lähettiperheeseen. Herättäjä-Yhdistyksen nimikkolähetti yhdessä puolisonsa Päivin kanssa. Työskentelee Suomen Lähetysseuran kautta Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteisön (LUCSA) kristillisen kasvatuksen yksikön kirkkomusiikin ja liturgiikan asiantuntijana.

Rumpuja ja rytmejä, tanssi ja laulua. Iloa ja yhteisöllisyyttä. Täpötäydet kirkkosalit.

Tällainenko on jumalanpalvelus eteläisen Afrikan luterilaisissa kirkoissa, Sakari Löytty?

– Törmään usein stereotyyppisiin odotuksiin siitä, millaista afrikkalaisessa jumalanpalveluksessa pitäisi olla: lyödään rumpua ja meno on aina iloista, Löytty naurahtaa etäyhteyden päässä Windhoekissa.

Ennakkokäsitys osuu oikeaan vain osin. Jumalanpalvelus on yhteisöllinen kokemus. Kirkkosalit ovat usein täysiä ja niissä lauletaan paljon.

Sitten on todellisuuden toinen puoli.

– Itse asiassa eurooppalaisten tuomat musiikkiperinteet, hidastempoiset virret ja liturgiset sävelmät, ovat juurtuneet jumalanpalveluksiin. Niiden rinnalla käytetään afrikkalaisia lyhytlauluja, choruksia.

Maa täynnä omaa musiikkia, jumalanpalvelus tuontitavaraa

On vaikea löytää suomalaista, joka tuntisi eteläisen Afrikan luterilaisia jumalanpalveluksia Löyttyä paremmin. Hänen pitkästä urastaan musiikin ja liturgian parissa viimeiset kolme vuotta kulunut Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteisön (LUCSA) jumalanpalveluselämän kehittäjänä.

LUCSA:n viisitoista jäsenkirkkoa toimii kymmenessä eteläisimmän Afrikan maassa. Jäseniä on yhteensä kaksi miljoona. Monet näistä kirkoista syntyivät 1700–1900-luvuilla eurooppalaisten lähetysjärjestöjen työstä. Suomen Lähetysseuran ensimmäiset lähetit saapuivat Ambomaalle nykyisen Namibian alueelle vuonna 1870. Ensimmäiset paikalliset kastettiin kolmetoista vuotta myöhemmin.

Ambomaalla jumalanpalveluksen mallina käytettiin suomalaista käsikirjaa, virsikirjaa ja herätysliikkeiden virsikirjoja. Muilla nykyisen LUCSA:n jäsenkirkkojen alueilla toimineet saksalaiset, englantilaiset, ruotsalaiset ja Böömin herrnhutilaiset tekivät samoin.

Kolonialismin hengessä lähetystyöntekijät torjuivat paikallisen kulttuurin ja musiikin pakanallisena. Kun Eteläisen Afrikan maat itsenäistyivät 1960-luvulta alkaen, syntyi uusi kansallinen ja kulttuurillinen identiteetti. Kirkoissa tämä afrikkalainen renessanssi näkyi haluna tuoda jumalanpalveluksiin oman kulttuurin elementtejä.

Kirkon jäsenyys on tärkeää ja siitä ollaan ylpeitä.

– Mitä pienemmäksi lähettien ja heidän taustayhteisöjensä vaikutus on käynyt, sitä enemmän on noussut paikallista ilmaisua esimerkiksi musiikissa. Tämä maahan on täynnä musiikkia, laulua ja tanssia, Löytty sanoo.

Silti paikallisen ilmaisun tuominen liturgiaan on osoittautunut vaikeaksi. Raskaista mutta rakkaista liturgian muodoista on vaikea luopua tai niitä uudistaa.

Muusikkona ja liturgian asiantuntijana Löytyn tehtävä on etsiä keinoja ristiriidan purkamiseen. Niitä hän on ehtinyt pohtimaan sekä työssään Lähetysseuran kautta että väitöskirjan verran Sibelius-Akatemiassa.

Yhteiseen tekemiseen on helppo liittyä

Sekä Namibiassa että Suomessa otettiin uusia jumalanpalveluksen kaavoja käyttöön 2000-luvun alussa.

Namibialainen nykyversio muistuttaa keskeisiltä osiltaan vanhempaa suomalaista jumalanpalveluskäytäntöä. Esimerkiksi ehtoollista vietetään kerran kuussa. Jokaviikkoinen ehtoollinen venyttäisi jumalanpalvelusta ja olisi kallis järjestää. Lisäksi kasteet ja konfirmaatiot järjestetään jumalanpalveluksen yhteydessä.

Suomessa kirkossa käyvien määrä on jatkanut laskuaan uudistuksen jälkeenkin. Viime vuonna uutisoitiin jumalanpalveluselämän barometrista, jonka mukaan edes papit eivät enää koe jumalanpalvelusta keskeisimmäksi seurakunnan kokoontumisen muodoksi.

– Täällä sellainen tulos olisi ihan mahdoton. Jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskiössä, Löytty toteaa.

– Uskon kokemus, kuten koko kulttuuri, on yhteisöllinen. Kokemusta ei ehkä osata sanoittaa uskonnollisin tai teologisin ilmaisuin. Mutta toisin kuin suomalaisessa yksilökeskeistä uskoa korostavassa perinteessä, yhteistä uskoa uskalletaan julkisesti tunnustaa ja se myös muovaa kristittyjen identiteettiä. Kirkon jäsenyys on tärkeää ja siitä ollaan ylpeitä.

Miten musiikki tai toteutus tukee liturgian sisältöä ja merkitystä?

Namibiassa jumalanpalvelusten toteutusvastuuta on jaettu eri seurakuntaryhmille. Naiset, miehet, nuoret, aikuiset ja pyhäkoululaiset vuorottelevat ja tuovat tervehdyksiä omasta toiminnastaan. Tervehdys on usein laulua, joka tehdään ryhmän omalla tyylillä ja lahjoilla.

– Namibiassa jumalanpalvelus on paikka, jossa nuoret saavat tilaisuuden esiintyä, laulaa ja usein kerätä siinä sivussa rahaakin toimintaansa. Seurakuntalaisryhmien huomioiminen on afrikkalaista huomaavaisuutta, Löytty sanoo.

Hän ei erityisemmin innostu ”etuliitemessuista”, kuten pop- ja hevimessuista, vaikka ne tarjoavatkin mahdollisuuden kokeilla musiikin monimuotoisuutta.

– Käykö niissä niin, että musiikkityyli vain liimataan messurakenteen päälle? Muistetaanko pohtia, miten musiikki tai toteutus tukee liturgian sisältöä ja merkitystä?

Yhteisöllisyyden sijaan voisikin puhua yhteydestä ja rakentaa kaikista jumalanpalveluksista tietoisesti mukaan kutsuvia.

– Hyvä puoli on, että brändin tai otsikon avulla ihmiset on helpompi saada mukaan. Jumalanpalvelukselle annettu nimi ikään kuin antaa luvan kokeilla asioita, joita muuten ei uskallettaisi kokeilla tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa, hän pohtii.

Löytyllä itsellään on kokemusta Lähetysseuran Maailmojen messun tekemisestä. Siinä harjoiteltiin monimuotoisin metodein monikulttuurista ja -kielistä vieraanvaraisuutta.

Kaava ei ole kahle vaan tukea antava raami

Onnistuneina esimerkkeinä jumalanpalvelusten kaavojen soveltamisesta Löytty nostaa esiin myös koululaiskirkot ja muut yhteisöä koskettavat jumalanpalvelukset, joilla on jokin teema. Ne muistuttavat, että kaava antaa raamin, jonka sisässä voi soveltaa.

Yleisesti ottaen kaava kuitenkin tuntuu tarkoittavan kaavamaista kokemusta. Eteläisessä Afrikassa tätä kokemusta puretaan toimittajien välikommenteilla, spontaanilla rukouksella ja monissa kirkoissa myös afrikkalaisilla choruksilla, lyhytlauluilla.

Spontaaniuden vaatimus nousee kulttuurista: seurakunnan on tunnettava, että se kohdataan. Tekstien kuunteleminen ilman mahdollisuutta vastata niihin koettaisiin epäkohteliaaksi.

– Jos kaava ei mahdollista dialogista osallistumista, seurakunta ikään kuin kaappaa oikeuden reagoida laulaen ja usein myös tanssien, Löytty sanoo.

Hän muistuttaa, että mielen avaamisen ulospäin voi tehdä liturgian sisältöä kunnioittaen. Voi esimerkiksi kysyä, mikä muuttuu viikosta toiseen, mikä on pysyvämpää. Tätä taustaa vasten hän itse on valmistellut LUCSA:n kirkoille litaniarukouksia paikallisesti tärkeistä aiheista: HIV/AIDS, sukupuolittunut väkivalta ja ympäristö.

– Täältä kun katsoo, suomalaiset ovat tunnollisia oppikirjaihmisiä. Jumalanpalvelusta varten on kirkkovuosi, käsikirja ja jumalanpalvelusten opas. Saarnaa valmistellessa katsotaan kommentaarit. Tähän perinteeseen katsovien lähteiden rinnalle pitäisi ottaa vielä yksi oppikirja: ihmisten surut, murheet ja haasteet, Löytty sanoo.

On uskallettava puhua myös yhteiskunnallisista epäkohdista.

– Covidin myötä alkoholismi, sukupuolittunut väkivalta, kuolleisuus kasvoivat, HIV/AIDS-tapaukset lähtivät nousuun. Ei voi lukea rukouksia käsikirjasta, jos maailma ympärillä on kaaoksessa. Olemme LUCSA:ssa keskustelleet myös käsitteestä Worship and Justice, jumalanpalvelus ja oikeudenmukaisuus. Taustalla on muun muassa Jesajan (1:13-17) ja Aamoksen (5:21-24) kirjojen ajatukset, ettei Jumala halua ylistyksiä ja uhreja, vaan oikeudenmukaisuuden toteuttamista. On uskallettava puhua myös yhteiskunnallisista epäkohdista ja puolustettava oikeudenmukaisuutta.

Siionin virret ovat opettaneet kristinuskoa

Namibiassa seurakunnan musiikkielämä rakentuu pitkälti virsien ympärille.

Namibialaisen virsikirjan 656 virressä on mukana useita Siionin virsiä, joita erityisesti lähetystyöntekijä Heikki Saari käänsi 1900-luvun alussa ndongan kielelle. Yhteensä Saari käänsi noin 200 virttä.

– Saaren kääntämät Siionin virret ovat osa nimenomaan namibialaistunutta perinnettä. Ne ovat täällä rakkaita ja niitä lauletaan paljon, erityisesti duuri-sävellajissa kulkevia sävelmiä. Ihmisillä on ikään kuin luontainen harmonisointikyky duurisävelmiin ja laulua on opetettu moniäänisesti. Mollisävelmät koetaan hankaliksi, Löytty kertoo.

– Virsistä on tullut ihmisille omaa ja rakasta perinnettä, eikä sitä ole tarpeen lähteä muuttamaan. Mutta uusia virsiä tarvitaan.

Löytty muistuttaa, että virret ovat palvelleet lähetystyötä sisällöllisesti. Hän pitää esimerkiksi Siionin virsiä teologisesti ja opillisesti sellaisina, että niiden kautta on voinut opettaa kristinuskon keskeisiä sisältöjä.

– Jos tehdään uusia lauluja, niihinkin pitäisi liittyä sisällöllistä teologista pohdiskelua, Löytty sanoo.

Joona Raudaskoski