Armolle on tarvetta myös yhteiskunnassa

Moraalifilosofiasta valtiotieteen tohtoriksi väitelleellä sekä etiikasta ja yhteiskunnasta kirjoittaneella filosofi Maija-Riitta Ollilalla on huomattavasti tuntumaa oikeudenmukaisuusteorioihin. Nyt Ollila puhuu kuitenkin oikeudenmukaisuuden poikkeuksesta, armosta. Hän on aina ollut kiinnostunut armosta, ja näkee sille paljon tarvetta, myös yhteiskunnassa.

Kuka?

Maija-Riitta Ollila on filosofi, luennoitsija ja tietokirjailija. Hän on perehtynyt Spinozan etiikkaan ja kirjoittanut useita moraalia, yhteiskuntaa ja työelämää käsitteleviä teoksia. Tällä hetkellä hän toimii työelämäprofessorina Turun kauppakorkeakoulussa.

Maija-Riitta Ollila totesi Ylen Kutsuvieras-ohjelmassa (20.7.2020): ”Minua on aina kiinnostanut oikeudenmukaisuuden kummallinen poikkeus, armo.” Kun Ollilalta kysyy, mikä oikeudenmukaisuuteen perehtyneen filosofin on saanut kiinnostumaan armosta, hän avoimesti myöntää kristinuskon vaikuttaneen hänen ajatuksiinsa.

– Armon ajatus on omalla kohdallani tietysti kristillistä perua, aloittaa Ollila, mutta valaistakseen kristinuskon armokäsityksen merkitystä siirtyy pian kokemuksiinsa itäisistä uskontoperinteistä.

– Olen yhdeltä sivupersoonaltani myös joogaohjaaja, toteaa Ollila, vaikka hän ei olekaan koskaan toiminut joogaohjaajana. – Mielenkiinnosta olen hankkinut sellaisen koulutuksen, ja sitä kautta olen päätynyt vertailemaan itäisiä uskontoja ja kristinuskoa.

– Minun hyvin epäortodoksisen tulkintani mukaan esimerkiksi hindulaisuudessa, joka on joogan taustalla, työskennellään jotakin kohti. Pointti on siinä, että tule siksi joka olet. Ihminen tekee hillittömästi töitä, että pääsee askel askeleelta kohti lähemmäs mokšaa ja vapautumista tästä jälleensyntymisen pyörästä.

– Olen aina kokenut, että kristinuskon pointti on päinvastainen. Lähtökohta on se, että ollaan jo perillä. Se on täytetty. Kun joogi ponnistelee kohti päämäärää, kristitty sanoo, että täällä jo ollaan. Oman ponnistelun kenttä on siinä, että pyritään ilmaisemaan asiaa, joka on jo olemassa.

Vertaillessaan idän uskontoperinteitä kristilliseen armokäsitykseen Ollila korostaa puhuvansa omasta kokemuksestaan, ei tieteellisesti opinkappaleita vertaillen. Hän ei näe näiden kahden eri lähestymistavan eroavan ulkoisesti paljoakaan, mutta sisäisesti ero on merkittävä.

– Se näyttää ulospäin täsmälleen samanlaiselta monessa tilanteessa. Ei voi tietää, mitä ihminen tekee, onko hän menossa päämäärää kohti vai ilmaisemassa sitä, joka on olemassa. Minun mielestäni siinä on psykologisesti kuitenkin maailmojen ero, toteaa Ollila ja jatkaa kysymyksellä:

– Mistä se sitten syntyy se kummallinen tilanne, että kristitty on jo päämäärässä? Se johtuu tästä kummallisesta asiasta nimeltä armo.

Armon käsite erottaa Ollilan mukaan kristillisen käsityksen itäisten traditioiden karmaan liittyvistä ajatuksista.

– Itäisistä filosofioista en ole löytänyt samanlaista armon käsitettä, mitä kristinuskossa on. Ero on mielestäni se peräti merkillinen asia, että ihmisen todellisuuteen voi murtautua jotakin, mitä hän ei ole itse aiheuttanut.

Armoa, ei syntiä

Kristilliseen ihmiskuvaan on kuulunut armon lisäksi myös syntisyyden korostus. Luterilaisen käsityksen mukaan kristitty on simul iustus et peccator, yhtä aikaa vanhurskas, hyväksytty ja syntinen. Ollilan mielestä synti on tästä parivaljakosta saanut liian suuren otteen.

– Tähän kotimaiseen käsitykseen tuo peccator on tuonut niin valtavan voimakkaan sävyn. Varsinkin ikäisteni naisten ja miestenkin kasvatukseen on kuulunut ajatus siitä, että itsestä ei saa ajatella mitään. Lapsia kasvatettiin mahdollisimman suureen mitättömyyden tuntoon, koska kauhein asia oli se, että lapsi ylpistyisi.

Varsinkin ikäisteni naisten ja miestenkin kasvatukseen on kuulunut ajatus siitä, että itsestä ei saa ajatella mitään.

– Ja ei me sitten opittu ajattelemaan itsestään mitään, jatkaa Ollila. – Sen vamman korjaamiseen meni ihmiselämiä. Kaikki eivät saa koskaan sitä vaihetta päälle, että pystyisivät toteuttamaan potentiaaliaan, koska on kaikin puolin hurskasta olla kurja.

Ollila ei halua kuitenkaan kiistää synnin olemassaoloa.

– Synti on tosiasia. Kun katsoo ihmiskunnan historiaa, voi todeta, että hyvin helposti tämä elämä nyrjähtää radaltaan, ja jokaiselle jossakin asiassa tuppaa käymään näin. Mutta se ei ole se kristinuskon pointti. Kyllä peccator on havaittavissa monessa muussakin ajattelutavassa.

Kristinuskon ”pointiksi” ja sen omalaatuisimmaksi piirteeksi Ollila nostaa armon. Hän päätyykin juuri armon takia siihen, että kristinusko on ainakin hänen kohdallaan ”best game in town” (paras vaihtoehto).

Armolla on rooli myös oikeudessa

Filosofi Maija-Riitta Ollila näkee oikeudenmukaisuuden kummallisella poikkeuksella, armolla, roolin myös yhteiskunnassa. Hän ennakoi armon nousevan tulevaisuudessa entistä keskeisempään osaan niinkin armottomalta tuntuvassa asiassa kuin oikeudessa.

– Oikeudenkäytössä armolla on tietty rooli. Jo Olaus Petrin tuomarin ohjeissa todetaan, että mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan. Aina silloin tällöin tullaan siihen tulokseen, että oikeuden soveltaminen on tuottanut kohtuuttoman tulokseen, toteaa Ollila nykytilanteesta ja jatkaa tulevan ennakointiin.

– Tämä ajattelutapa tulee olemaan tulevaisuudessa tärkeä, koska tiedetään yhä enemmän siitä, minkälaiset tekijät johtavat ihmisen tilanteeseen, jossa hän päätyy rikollisuuteen. Hyvin paljon keskustellaan vanhasta filosofisesta tahdonvapauden ajatuksesta. On vaikeaa enää ajatella, kuten ennen ajateltiin, että on joku ratkaiseva ero tuomittujen rikollisten ja muiden ihmisten välillä.

Ollila ei ennakoi, että tuomiot jätettäisiin tulevaisuudessa antamatta, vaan ehkä löytyy joku toisenlainen tapa käsitellä asioita. Kasvava ymmärrys ihmisestä ja rikoksen syntymekanismeista vie kohti rikollisuutta ehkäiseviä ja korjaavia toimia.

Oman lahjan ymmärtäminen vie katsomaan toista armollisesti

Ironisoidessaan filosofisissa keskusteluissa erinäisiä teemoja Maija-Riitta Ollila saattaa leikillään sanoa: ”Minusta onneksi tuli näin fiksu.” Tähän hän kuitenkin jatkaa vakavammin:

– Mutta jos olisin syntynyt toisenlaiseen perheeseen, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaisiin olosuhteisiin, niin kuka tietää, että ajattelisin samalla tavalla kuin se henkilö, joka ajattelee mielestäni kaikkein halveksuttavimmin omine mielipiteineen. Olisiko siinä pikkuisen onnea, että minusta tuli kaikin puolin ymmärtäväinen ja fiksu ja minä olen oikeassa ja toiset väärässä?

Rikkoakseni haastattelutilanteen hiljaisuuden vastaan filosofin kysymykseen vastakysymyksellä: voisiko tätä sanoa lahjaksi eli armoksi?

– Nimenomaan, vastaa Ollila ja laajentaa armon ajatusta yhteiskunnallisesta nuhteettomuudesta itse elämään.

– Yhdessä hengellisessä laulussa sanotaan: ”Mä elän laupeudesta ja armon antimista” (virsikirja 275). Siinä on montakin merkitystä. Yksi merkitys on se kummallisuus, että täällä yleensä ollaan. Onhan perin outoa, että joku ihminen yleensä elää. On täytynyt aika moni asia mennä komeasti kohdalleen, että täällä ollaan. Ja mikä sitä elämää ylläpitää? Miksi se ei ole päättynyt? Se on kaikenlainen ryväs lahjoja, mitä tarvitaan, että elämä syntyy ja pysyy yllä.

Ollilaa kuunnellessa tulee olo, että oikeudenkäyttöönkin vaikuttava kasvava ymmärrys ihmisestä ja rikoksen syntymisprosessista ei välttämättä ole aivan uusi, vaan on ollut läsnä kristillisessä armon käsityksessä jo pitkään.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri kaipaa armoa

Ylen Kutsuvieras-ohjelmassa viime kesänä Maija-Riitta Ollila totesi, että armahtamisen opettelu on syytä aloittaa lähimmäisestä. Nyt hän pohtii, oliko hänen tuolloin esittämässä ajatuksessa riittävästi realismia, voiko armahtamista ainakaan aktiivisesti opetella.

–  Jos ihminen ei ole koskaan saanut armosta kokemusta, miten ihminen voi soveltaa muihin sellaista asiaa, mitä hän ei tunne.

Ollilan mukaan tämänhetkisessä keskustelussa armo liitetään usein oman itsensä armahtamiseen, ja samalla armo on kokenut inflaation.

Nyt nähdään, millaiseksi yhteiskunnallinen ilmapiiri muokkautuu, kun armoa ei ole.

–  Tämänhetkisen kielen armokäsitys on, että ihminen asettaa itselleen tavoitteen, tai hänen yhteisössään, esim. työpaikalla, asetetaan tavoite. Hän lähtee tavoittelemaan sitä todetakseen, ettei pääse tavoitteeseen. Sitten hän päättää olla itselleen armollinen. Hän myöntää, ettei olemassa olevalla kapasiteetilla tähän päästy. Ja kun hän on päättänyt olla itselleen armollinen, ja jos hänelle jää vähän aikaa ja energiaa, hän menee someen ja solvaa siellä surutta lähimmäisiään mennen tullen, kuvailee Ollila ajan henkeä naurahtaen ja jatkaa:

– Siinä ei kerta kaikkiaan tapahdu se, mikä Matteuksen evankeliumissa todetaan: ”millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.”

Armolle olisi Ollilan mielestä yhteiskunnassa käyttöä. Hänen mukaansa nyt nähdään, millaiseksi yhteiskunnallinen ilmapiiri muokkautuu, kun armoa ei ole. Tämän hän on saanut kokea myös henkilökohtaisesti.

– Aikanaan kirjoitin blogeja, ja somessakin aina silloin tällöin jotain lausuin. Olen vaiennut vuosikausia, koska olen yksinkertaisesti liian arka. En koe oikein uskaltavani mennä siihen myrskyyn, mikä tulee mistä tahansa mielipiteenilmauksesta. Vaikka yrittäisi kuinka ystävällisesti ilmaista, aina jonkun mielestä se on täsmälleen väärin, ja seuraa suuri määrä solvauksia. Aion kuitenkin oppia käsittelemään pelkojani, toteaa Ollila.

– Ei ole miellyttävää käydä keskustelua ilmapiirissä, jossa pelkästään odotetaan virhettä. Jos osaa kaivaa toisen ajattelusta virheen tai heikon hetken, pääsee heti vaikuttamaan älykkäältä ja nokkelalta. Joku käyttää väärää sanamuotoa ja joutuu pois työpaikaltaan. Ei koskaan, ei pienenkään hetken ajan saa lipsua missään asiassa.

Keskustelukulttuurissa ilmenevän armon puutteen Ollila pelkää vaikuttavan myös yhteiskunnallisten asioiden hoitoon.

– Ajattelen heitä, jotka haluavat esim. kunnallispolitiikkaan tai valtakunnanpolitiikkaan. Onko siinä joukossa joku arkajalka, jolla olisi sanottavaa, ja halua kehittää yhteiskuntaa, mutta ei yksinkertaisesti kykene siihen, että lähetetään perheille tappouhkauksia? Kaikkien yhteisten asioiden hoito vaarantuu jo tässä tilanteessa

Armolle on siis selvästi tarvetta.

Kalle Hiltunen