Jotain pysyy, vaikka paljon muuttuu

Muutosten keskeltä voi löytää arvokkaita asioita.

Ystävällinen, lämmin valo tulee vastaan Rauman Pyhän Ristin kirkossa, joka valmistui 1500-luvun alussa Rauman fransiskaanikonventin kirkoksi.

Rovasti Hannu Palmulle, 77, kirkko on tuttu hänen oltuaan yli 10 vuotta Rauman seurakunnassa sairaalapappina ja kappalaisena.

– Ihmisen elämä on lyhyt, ei täs paljon kerkeä, Hannu Palmu tuumaa Rauman Pyhän Ristin kirkossa.
Hän on ollut vuosia Hengellisen Kuukauslehden Valo-palstan kirjoittaja.
Kuva. Johanna Sointula

Kirkkotiellä edelleen

Hannun lapsuuden kodin naapurissa oli Kalannin kirkko. Lapsuusajan elämänrytmiin kuului oleellisena osana, ilman pakkoa, jumalanpalvelukseen osallistuminen.

Kirkonmenot kuuluvat edelleen eläkeläisen pyhäaamuihin. Nyt tosin on vapaus valita, kuunteleeko jumalanpalveluksen radiosta vai lähteekö vaikka johonkin lähiseudun kirkkoon.

Kuten kaksi veljeäänkin, Hannu ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Tavoitteena oli lähetystyöhön lähteminen, ja niinpä hän kävi ruokailemassa Tähtitorninmäellä Lähetyskodissa.

Siellä hän tutustui Päiviin, kauniiseen teologian opiskelijaan, jonka kanssa syntyi mielenkiintoisia keskusteluja. Kolmen päivän jälkeen Hannu kosi Päiviä.

Vuonna 1972 Palmut lähtivät lähetystyöhön Hongkongiin. Hannu ihmettelee vieläkin, miten hän, jolle vieraat kielet ovat aina olleet hankalia, opiskeli kantoninkiinaa. Kaikkiaan hän teki Hongkongissa töitä noin 16 vuotta. Ajan myötä Palmun perhe asettui asumaan Laitilaan.

Raamattua ja sanomalehtiä

Saarnaaminen on aina ollut Hannulle mieluinen tehtävä, sen tärkeimpinä kriteereinä hän alleviivaa ymmärrettävää kieltä ja kuulijoiden elämänpiirin huomioimista.

– Olen yrittänyt puhua selkeästi, niin että hänkin, joka ei kuulu ahtaimpaan sisäpiiriin, voisi ymmärtää jotain.

Puheensa Hannu on valmistanut lukemalla Raamattua ja sanomalehtiä. Kommentaarin käyttäminen on sen sijaan jäänyt vähemmälle.

– Kerroin joskus henkiystävälleni Saku Pinolalle, että en ole vilkaissut kommentaariin vuosikausiin, ja hän vallan kauhistui. Mielestäni saarna on karmean kuiva, jos se keskittyy vain kommentaarin selittelyyn.

Saarna alkaa aina Raamatun luvulla, ja sitä tekstiä pitäisi Hannun mielestä tuoda selkeästi ja rohkeasti tähän päivään.

– On suuri armo, kun saa puhua hyvästä Jumalasta, joka on armollinen.

Kuva: Rauman seurakunta / Kanerva Kuisma

Toisinaan hän on käyttänyt puheissaan myös Rauman murretta. – Rauman ”giäl” on raumalaisille pyhä asia, se on osa ihmisen identiteettiä.

Hannu on saanut saarnoistaan hyvää palautetta.

– Kun kerran jouluaaton kirkossa luin evankeliumin Rauman murteella, esimies huomautti minulle, että murre sopii vain Nortamon jaarituksiin. Toisaalta ”Rauman giälen professori” Tauno Koskela soitti ja kiitti.

Jumalanpalveluksen kokonaisuudessa saarna on vain pieni osa. – Jos ja kun kuulija ei pidä saarnasta, on jumalanpalveluksessa kuitenkin aina rukoukset ja monia hyviä virsiä, Hannu lohduttelee.

Viime vuosina Hannu ei ole saanut kutsuja saarnanpitoon. Se taitaa vähän kaihertaa hänen mieltään hänen todetessaan, että ellei pappi voi saarnata, on kuin siivet olisi leikattu.

Rakkaus ei muutu

Hannu on ollut vuosia monisairaan vaimonsa omaishoitaja. Viime kesänä Päivi muutettiin Laitilan vanhainkotiin.

Koronaepidemian vuoksi Päivin intervallijaksot jäivät keväällä kokonaan pois. Sitten yllättäen heille tarjottiinkin vapaata paikkaa tutuksi tulleesta vanhainkodista.

Asiasta oli puhuttu jo aiemminkin, ja perheen neljä lasta, jotka asuvat Kanadassa, Brysselissä, Sveitsissä ja Helsingissä, olivat jo pitkään olleet sitä mieltä, että äidin paikka ei olisi enää kotona.

– Välillä olen itsekseni miettinyt, että olisiko vaan pitänyt vielä jatkaa keskustelua, Hannu tuumaa ja kertoo Päivin nyt toisinaan kyselleen häneltä, että täälläkö minun pitää olla.

Jokainen päivä alkaa nyt puolisoiden aamusoitolla, ja päivittäin Hannu käy Päivin luona.

– Hän on elämäni kiintopiste. Olen syvällisesti kiitollinen siitä, että hän elää. Vaikka tämä on vaikeaa, niin helpompaa kuitenkin, kuin jos olisin jäänyt leskeksi.

Hannu muistelee vanhaa laulua, jossa kysytään: ”Mua lemmitkös vielä oi Kustaa, onko rakkautes ruostumaton?” Ja vastaa saman tien: ei ole rakkaus ruostunut, sama rakkaus on edelleen.

Elämä muuttuu koko ajan

”Eläm mene, niinko se mene ja see o hyvä, ett se mene, niinko se mene. Ei se ain ni hyväkä ol, mutt siit hualimat: Se mene niinko se mene!” (Hannun riimittelemä anekdootti)

On suuri armo, kun saa puhua hyvästä Jumalasta, joka on armollinen.

Iän karttuessa mikään ei olekaan enää varmaa, nimiä unohtuu ja askelkin lyhenee. Ylimääräistä aikaa tuntuisi silti olevan.

– Lasten elämät ovat muualla, enkä halua yksinäni vaan kotona haahuilla. Jollain pitää elämää täyttää, Hannu tuumaa.

Valokuvausharrastus on seurannut häntä läpi elämän, ja puolison sairastamisen myötä kameran linssi on antanut näkökulman havainnoida elämää ja ympäristöä.

– Valokuvaaminen on minulle surutyötä. Jotkut ostavat moottoripyörän, kun tulevat vanhuuden höppänöiksi, minä ostin kunnon kameran ja etsin nyt luonnon ihmeitä.

Tulevaa joulua hän ei ole vielä liiemmin miettinyt. Lapset eivät voi tulla käymään koronaepidemian vuoksi.

– Kunhan pääsen Päiviä katsomaan, se riittää.

Johanna Sointula