Diakoniatyöntekijä — auttamisen ammattilainen

Kirkon Diakonian juhlavuosi on päättymässä ja juhlapuheet on pidetty. Millainen asema diakoniatyöllä ja sen koulutetuilla työntekijöillä on kirkossa?

Teksti: Johanna Sointula

Rauman Pyhän Ristin kirkon kattopaanut kiiltelevät loppukesän auringossa ja terva tuoksuu vahvasti. Kirkon takaa löytyvät seurakunnan diakoniatyön väistötilat vanhasta asuinrakennuksesta.

Oven tulee avaamaan diakoniatyöntekijä Minna Rautiainen. Vastaan tulee myös kodinomaisuus ja esteetön ystävällisyys.

Viiden työntekijän työtilojen lisäksi asuntoon on väliaikaisesti varastoitu työalan tarvikkeita. Entisen olohuoneen nurkassa on muun muassa avustuksina jaettavia vessapaperipakkauksia ja säilykkeitä.

Diakoniatyö elää liikkeessä, koska kirkon diakonia on pitävästi kiinni yhteiskunnallisissa muutoksissa ja ihmisen tavallisessa arjessa.

– Ei auta kuin sopeutua jatkuvaan muutokseen, Rautiainen toteaa.

Laitoksista kaduille ja koteihin

Vuosi 2022 on kirkon diakonian juhlavuosi. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisen suomalaisen diakonissan vihkimyksestä.

Matilda Hoffman vihittiin diakonissaksi Pietari-Paavalin kirkossa Viipurissa 1.9.1872. Sisar Matilda työskenteli Viipurin diakonissalaitoksen palveluksessa koko työuransa.

Rauman torilla ja Pyhän Ristin kirkossa vietettiin elokuussa juhlavuoteen liittyen Ihmisen puolella -juhlaa. Juhlaan osallistui sadoittain vieraita eri puolilta arkkihiippakuntaa.

Raumalla on kirkon diakonian historiassa erityinen sija siksi, että sinne palkattiin vuonna 1879 ensimmäinen diakonissalaitoksen ulkopuolella työskentelevä diakonissa Cecilia Blomqvist
(1845–1910).

– Hän tuli kaupungin pyynnöstä hoitamaan vähävaraisia ja sairaita ihmisiä. Edistyksellisen aloitteen diakonissan palkkaamisesta teki raumalainen kauppias ja laivanvarustaja Michael Ilvan eli Polttilan papa, Rautiainen kertoo.

Sivusto www.raumakuvasto.fi kertoo Ilvanista:

”Ilvan oli rukoilevaisuusliikkeen vahva mies ja oikea lähimmäisenrakkauden ruumiillistuma.
Hän antoi pyyteettömästi apuaan ihmisille sekä rahallisesti että hengellisissä asioissa. Aatteensa mukaisesti hän kulki vaatimattomissa, paikatuissa vaatteissa ja hänellä oli tapana aloittaa keskustelu sanoilla: ’Kyll kummingi’.”

Ilvanin kerrotaan nähneen Tukholmassa diakonissoja sairaiden ja köyhien hoitajina. Testamentissaan v. 1866 hän määräsi huomattavan summan diakonissan palkkaamiseksi kaupunkiin.

Vähitellen mukaan tulivat myös Rauman kaupunki ja seurakunta. Vuonna 1878 kaupungin valtuuston kokouksessa tehtiin sitten päätös diakonissan palkkaamisesta vuoden koeajaksi. Palkkaamiseen käytettiin Ilvanin rahaston korkovaroja ja kaupungin viinaverorahoja.

Cecilia Blomqvist oli syntyisin Porista. Rautiainen nostaa esiin myös Aurora Karamzinin (1808–1902) ja hänen satakuntalaisen syntyperänsä. Karamzin syntyi Ulvilassa sijainneessa Saaren kartanossa ja perusti vuonna 1867 Helsingin Diakonissalaitoksen. Laitos koulutti sairaanhoitajia ensimmäisenä Suomessa.

Katovuosina 1867–1869 nälänhätä ja kulkutaudit vauhdittivat Diakonissalaitoksen saamista Helsinkiin. Seuraavat diakonissalaitokset perustettiin Viipuriin 1869, Ouluun 1896 ja Sortavalaan 1906 sekä Poriin 1949.

Sopeutumista muutoksiin

Seurakunnallinen diakoniatyö huomioitiin sotien jälkeen uudella tavalla, kun vuonna 1944 kirkkolakiin kirjattiin pykälä, jonka mukaan jokaisen seurakunnan tuli palkata diakoneja tai diakonissoja ja tästä saattoi poiketa vain kapitulin luvalla.

Diakoniatyön tarkoituksena oli ja on hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen erityisesti heille, joiden hätä on suurin ja joihin muu avustaminen ei ulotu.

1950-luvulla Rauman väkiluku nousi alueliitosten ja siirtokarjalaisten myötä niin, että vuonna 1954 diakoniatyön asiakasmäärät kasvoivat ja sen myötä oli työvoimapulaa. Seurakuntasisaren työnkuvaan kuului silloin sairaanhoitoa, vähävaraisten taloudellista auttamista, hengellistä ja henkistä tukemista. Työ oli pääasiassa kotikäyntityötä.

Kansanterveyslain (1972) myötä sairaanhoitotyö vähentyi diakoniatyössä. Työala suuntautui etsimään väliinputoajia. Erityisryhmille alettiin järjestää toimintaa ja taloudellinen avustustyö muutti muotoaan.

Vuosien 1990–1993 lamalla oli syvä vaikutus koko Suomeen. Diakoniatyön asiakaskunta muuttui ja asiakasmäärät kasvoivat, kun nuoria ja keski-ikäisiä alkoi tulla vastaanotoille. Tärkeimpiä yhteydenottojen syitä olivat taloudelliset ongelmat, yksinäisyys, vakava sairastuminen, vammautuminen, suru, mielenterveysongelmat ja hengellinen hätä.

Laman ensimmäisinä vuosina velkaneuvonta oli aluksi kokonaan diakoniatyöntekijöiden hoidettavana. Diakoniatyössä toteutettiin ruoka-avustusta esim. ruokapankkitoiminnan muodossa.

Viime vuosina diakoniatyössä ovat näkyneet koronapandemian ja Ukrainan kriisin vaikutukset.

Yhteiskunnalliset muutokset ja kriisit ovat muokanneet diakoniatyötä. Sopeutuminen muutoksiin ei ole passiivista alistumista vaan esimerkiksi uusien toimintatapojen kehittämistä ja reagointiherkkyyden vahvistamista.

– Diakonia kulkee ihmisen rinnalla. Diakoniatyö on edelleen yhteiskunnan tukimuotojen aukkopaikkojen paikkaaja, Rautiainen toteaa.

Diakonian viran asema

Diakonian vihkimysvirasta on keskusteltu muutaman vuosikymmenen ajan, mutta ratkaisua asiaan ei ole löytynyt. Kirkolliskokous käsitteli diakonian virkauudistusta viimeksi vuonna 2015.

Rautiainen muistelee tutkineensa eräässä opintotehtävässään diakonaatti-kysymystä. Hän valmistui sosionomi-diakoniksi (AMK) vuonna 2000 ja oli Porin yksikön ensimmäisiä diakoniopiskelijoita. Hän on toiminut Rauman seurakunnan diakoniatyössä 20 vuotta.

Diakonaattikeskustelun taustalla on ekumeenisessa keskustelussa hyväksytty ajatus kirkon kolmisäikeisestä virkarakenteesta, jossa kirkon vihkimysvirka koostuu piispan, papin sekä diakonian viroista.

Nykyisin diakonian virka on ordinaatiovirka, eli vihittävällä täytyy olla kutsu virkaan.

Rautiaisen kokemuksen mukaan diakoniatyöntekijää ja hänen tekemäänsä työtä ei kirkossa kaikilta osin arvosteta.

– Diakoniatyöntekijöillä ei ole kiintiötä kirkolliskokouksessa, eli emme saa olla päättämässä kirkon asioista.

Hän tuo esiin, miten kirkon päättäjien näkökulmasta diakonian virka on sidottu alimmalle ruohonjuuritasolle, ihmisen arkeen.

– Kirkossa ei ymmärretä yhteiskuntatieteiden, erityisesti sosiaalialan koulutuksen merkitystä. Patriarkaalisen pappisviran vaikutus on vahvana taustalla ja diakoniatyöntekijän teologinen koulutus nähdään ohuena.

Diakonia-ammattikorkeakoulun myötä diakoniatyöntekijän koulutustaso on monipuolistunut. Yliopistolliseen koulutukseen verrattuna tutkinto vastaa kandidaattitasoa ja ylempi AMK-tutkinto maisteritasoa.

Diakoniaviranhaltijoista suurin osa on naisia. Rautiainen arveleekin, että ala ei kiinnosta miehiä, koska viran asema ja palkkataso ovat niin alhaalla.

Työvoimaa vähennetään

Diakoniatyössä nähdään, miten yhteiskunnan jakautuminen on viime vuosina kiihtynyt. Kasautunut ja ylisukupolvinen huono-osaisuus on heille tuttua.

Koulutetut sosionomi-diakonit ja sairaanhoitaja-diakonissat kohtaavat, auttavat ja tukevat työssään vaikeassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä ja toimivat yhteistyössä kuntien ja järjestöjen toimijoiden kanssa.

Asiakasmäärien kasvaessa uusia diakoniatyön virkoja perustettiin 90-luvun laman jälkeen vielä laajalti. Nyt tilanne on toinen, vaikka asiakasmäärät ovat nousussa.

– Meiltäkin on viime vuosina vähennetty työvoimaa, Rautiainen kertoo.

Monissa seurakunnissa myös diakoniatyötä joudutaan priorisoimaan.

– Diakonia ei ole vain yksi seurakunnan työmuoto, vaan diakoniatyö on koko seurakunnan tehtävä. Vapaaehtoisia tarvittaisiin Raumallakin lisää erilaisiin tehtäviin, Minna Rautiainen sanoo.