Jumalan mölytoosa

Teksti Minna Kettunen

Paralympiamitalisti Marjaana Heikkinen on joutunut tottumaan siihen, että pyörätuolissa istuvaa ihmistä saatetaan pitää myös henkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisena.

KUKA?
– Marjaana Heikkinen (o.s. Väisänen, ent. Huovinen)

– s. 1967 Vehmersalmella

– sairaanhoitaja-diakonissa

– perhe: aviomies ja 24-vuotias poika

– vammais- eli paraurheilija, keihäänheittäjä

– kilpailusaavutuksia mm. paralympialaisissa pronssia 2012, paralympialaisissa 2016 hopeaa, MM-hopeat 2013, 2017 ja 2019, EM-kulta 2016, 2018 ja 2021, paralympialaisissa pronssia 2021

Kilpaurheilijan uran alkuvaiheissa Marjaana Heikkinen kuuli kisojen toimitsijan kysyvän häntä tarkoittaen: ”Missä laitoksessa tuo asuu?” Heikkinen huomautti, että hän asui omassa kodissaan. Kun hän oli kaupan kassalla maksamassa, myyjä ryhtyi ottamaan maksua hänen puolisoltaan. Heikkinen huomautti, että hän maksaa itse omat ostoksensa.

Kun Marjaana Heikkinen viime kesänä saapui Tokion paralympialaisista pronssimitalistina, toimittaja kysyi ensimmäisenä, aikoiko 54-vuotias urheilija vielä jatkaa.

-Minä hermostuin. Urheilu-uranihan alkoi vasta kymmenisen vuotta sitten! Heikkinen puuskahtaa.

Nuoruuden harrastuksesta keihäänheitosta tuli hänelle tärkeä elämänsisältö, joka auttoi toipumaan vammautumisesta. Vammais- eli paraurheilijoissa on sekä syntymästään saakka vammaisia että jossakin elämänvaiheessa vammautuneita.

 -Kyseessä on aivan eri asia! Minulla on 40 vuoden kokemus terveenä elämisestä, toisilla ei. Minä olen menettänyt terveyden, he eivät. Tästä aiheesta näissä piireissä ei kuitenkaan puhuta, ei Suomessa eikä kansainvälisissä parapiireissä. En tiedä, miksi.

Hoikan ja ryhdikkään naisen katse on terävä. Hän istuu pyörätuolissa avarassa kodissaan, jossa tuoksuu uudelta. Ollaan Savossa, Siilinjärvellä.

-Huippu-urheilu on raadollista, ja monet urheilijat voivat huonosti. Eihän se ole ihme, jos 20-vuotiaana esineellistät itsesi ja myyt kehosi, persoonasi, kaiken. Mutta minun sieluni ei ole myytävänä. En ole esimerkiksi somessa. Jos pitäisi myydä arvonsa, neuvottelut kanssani loppuisivat siihen.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et

Huhtikuussa 2008 pienen maalaisseurakunnan diakonissa ja perheenäiti Marjaana Heikkinen käveli omin jaloin leikkaussaliin. Hänen terveysvaivansa vaativat leikkauksen, mutta mieli oli luottavainen. Leikkauksen komplikaatioiden tuloksena hän kuitenkin sai selkäydinvamman, ja kehon toinen puoli halvaantui.

-Olin 41-vuotias suorittaja ja hyvin työorientoitunut. Nythän urheilusta on tullut minulle työn korvike. Mutta vammautuminen, se oli totaalinen maailmanloppu. Tuli syvä masennus. Pari vuotta porasin itseäni jonnekin peruskallioon.

Neurologi ohjasi Marjaana Heikkisen kuntoutukseen silloiseen Neuronin kuntoutuskeskukseen. Pienimmät ja arkisimmat toimet piti opetella uudestaan. Entisen vasurin piti opetella tekemään kaikki oikealla kädellä.

-En ollut helppo hoidettava. Ei ole yksinkertaista, kun auttamisen ammattilaisesta tulee autettava.

Toipuminen ei lähtenyt käyntiin toivotulla tavalla, sillä kuntoutettavasta löytyi myös sairaus. Se rappeuttaa motoriikkaa vähitellen, mutta vääjäämättömästi.

-Kävin pohjalla ja suunnittelin elämäni päättymisen hyvin tarkkaan.

Marjaana Heikkisen lempisiioninvirren säe kuuluu: Mua auta, Herra! Mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.

-Kun ei ole toivoa ollenkaan… sille ei ole sanoja. On sysimustaa. Mustaa, joka imee. Ensimmäisenä 40 vuotenani ei tullut mieleenkään, että minä voisin kokea sellaista. Olin pitänyt itseäni vahvana ihmisenä.

Silloin hyvin tärkeäksi vaikuttajaksi tuli Marjaanan 11-vuotias poika. Hän kävi äitinsä luona kuntoutuskeskuksessa.

-En saanut mielestäni niitä pyöreitä sinisiä silmiä ja kysymystä: ”Äiti, millon sinä tulet kottiin?”
Se pysäytti. Mietin, millaisen viestin jättäisin pojalle. Viestisinkö, että vammaisen ihmisen elämä ei ole elämisen arvoista? Tajusin, että ei hän vaatinut minulta mitään erityistä, vain läsnäoloani. Se riitti tuolle pienelle ihmiselle. Se riitti Jumalallekin.

Syvästä pimeästä Marjaana alkoi pienin askelin kääntyä valoon päin. Musta verho alkoi väistyä. Hän alkoi oivaltaa, että jos ei olisi elossa vammautuneena, hän olisi täysin halvaantunut — jos olisi elossa ollenkaan.

Ei ole yksinkertaista, kun auttamisen ammattilaisesta tulee autettava.

Jälkikäteen tuntuu siltä, että pimeyden kokemus oli hengellinen.

-Se oli körttiläisyyden ydintä, sitä armoa. En ollut yksin, vaikka kaverit hylkäsivät, sellaisetkin kaverit, joista en olisi ikinä uskonut. Jumala ei hylännyt, vaikka minä hylkäsin Hänet — joksikin aikaa.

Marjaana Heikkinen ei usko, että masennuksesta voisi koskaan päästä lopullisesti eroon. Sen hiipivät oireet pitää vain oppia tunnistamaan.

Läheisille ihmisille masennus on pelottavaa. Marjaana Heikkisen lääkäripuoliso katselee vaimoaan tarkalla katseella.

-Välillä hän jarruttelee, etten väsy. Hänelle on jäänyt pelko.

Ketään ei hän yksin heitä

Marjaana kasvoi Pohjois-Savossa Vehmersalmen pienessä kirkonkylässä. Äiti työskenteli kunnan palveluksessa, isä metsätyönjohtajana. Kotona elettiin seurakunnan yhteydessä ja pidettiin siioninvirsiseuroja, mutta uskoa ei tuputettu eikä mihinkään pakotettu. Siionin virret välittyivät varsinkin äidinäidiltä Martta Miettiseltä, joka asui tyttärensä perheessä jäätyään leskeksi. Martta-mummo oli omaa sukuaan Soisalon Soinisia, joiden piirissä hengen tuulet olivat puhallelleet voimallisina.

-Meillä kotona usko tarjoiltiin siten, miten lapsi pystyi ottamaan sen vastaan. Minulle kasvoi viehtymys hengellisyyteen, tykkäsin Ikuisia kertomuksia -kirjoista ja seurakuntasisaren teeilloista. Siionin virsien säveliä opin pitämään kauniina, ja niiden sanat ovat kuin minulle tehtyjä.

Pienen maaseutukylän tyttö kävi lukion Kuopiossa ja etsi sitten elämänsä suuntaa, mietti työtä lasten parissa. 175-senttisenä ja urheilullisena hän oli kiinnostunut myös poliisin ammatista. Koska ihmisen mieli aina kiehtonut Marjaanaa, hän opiskeli mielenterveyshoitajaksi ja työskenteli sekä mielisairaalassa että lastensuojelun parissa. Jotain kuitenkin puuttui. Vastaus löytyi sairaanhoitaja-diakonissaopinnoista.

-Alako valeta, että mikä puuttu, sanoo nainen, joka osaa ilmaista itseään sekä sujuvalla ja selkeällä suomen kielellä että tarpeen tullen nasauttaa jotain ytimekästä savon murteella.

Marjaana vihittiin diakonissaksi Lahdessa joulukuussa 1995. Hän sai hetimiten vakituisen työpaikan pienestä maalaisseurakunnasta, otti työn vastaan raskaana ollessaan ja lähti töihin, kun poika oli puolivuotias. Polte päästä töihin oli suuri, ja isä jäi kotiin hoitamaan lasta. Seurakuntaa Marjaana Heikkinen palveli kymmenen vuotta.

Sitten tuli selväksi, että niskavaivat vaativat operaation. Huhtikuun 2008 jälkeen elämä alkoi tavallaan alusta, aivan erilaisena ja uudenlaisena.

En minä ole sopeutunut elämään vammautuneena, mutta enhän minä muuten kehittyisi.

Uusista Siionin virsistä Marjaana Heikkisen lempivirsi on Jouko Ikolan kirjoittama.  

Huoneen ristin hiljaisuuteen Kristus meille valmistaa / rukouksen salaisuuteen särkyneitä johdattaa. / Kuorman alla uupuneinkin lepopaikan siellä saa. /
Siellä Kristus siunaa meitä levollaan ja rauhallaan. / Ketään ei hän yksin heitä epätoivoon uupumaan. / Vaatimusten ahnaat äänet vaientaa hän kokonaan. /
Kivun, tuskan raskaan taakan, / pimeämme salaisen, / syytöstemme kivikuorman, / elämämme sairauden / hartioilleen Kristus ottaa / alimmaksi taipuen. (SV 92)

Mua auta Herra, mä toivon vaan

-Valehtelisin jos väittäisin, että tämä on helppoa. En minä ole sopeutunut elämään vammautuneena, en ole tätä hyväksynyt. Mutta enhän minä muuten kehittyisi. Voin toivoa vain kasvamista. Olen oppinut ajattelemaan, että en menettänyt elämää, vaan elämä muuttui.

-Muille ihmisille ulkoiset tekijät voivat asettaa rajoituksia, mutta minulle niitä asettaa oma keho. Ensimmäinen paini on joka päivä käytävä oman kehon kanssa, miten se tänään voi. Kroppa ja mieli juoksevat kujanjuoksua. Koskaan en voi tietää huomisesta. On pitänyt oppia elämistä tässä päivässä ja tässä hetkessä.

-Sieltä simppelistä körttiajattelusta jaksaminen kumpuaa. Että uskallat olla oma itsesi ja luottaa, että kaikki järjestyy. Että elät niin, että myös toisen ihmisen suru ja hätä koskettaa. Vaikka itse on heikko, voi toista ihmistä viedä eteenpäin.

-Olen haastanut Jumalaa: mikä sinun juoni tässä kaikessa on? Vähitellen olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä tämmöinen mölytoosa tarvitaan! Koko ajan tässä saa heilua joillakin barrikadeilla. Jonkun pitää uskaltaa sanoa asioita, jotta vammaisista voisi tulla yhteiskuntakelpoisia ja oikeudenmukaisuus voisi toteutua edes vähän paremmin.

Marjaana Heikkinen tietää, että hänellä on vielä edessään keskustelu Jumalan kanssa siitä, kuinka paljon kärsimystä ihmisen pitää kestää. Jos hänen vaikea sairautensa menee sietämättömäksi, onko eutanasia luvallista? Joitakin vuosia sitten belgialaisen paraurheilijan eutanasia sai paljon huomiota paraurheilijoiden kansainvälisissä piireissä.

Marjaana Heikkinen on huomannut, että paraurheilijana hän saa tehdä myös sitä työtä, johon hänellä on koulutus ja ammattitaito.

-Kyllä olen saanut tehdä diakoniatyötä. Jos edes enkelinhöyhenen verran olen voinut olla edes yhden ihmisen apuna, tässä on jotain juonta.