Hautajaisten ammattilaiset

Joidenkin työhön kuuluvat olennaisena osana hautajaiset. Hautajaisten ammattilaiset näkevät aitiopaikalta kuolemaan liittyvän kulttuurin eroja ja muutoksia, myös sen, mikä on pysyvää. Vainajan siunaaminen auttaa jäljelle jääviä hyväksymään kuoleman ja avaamaan ikkunaa ikuisuuteen.

Noin tuntia ennen siunaustilaisuuden alkua vainajaa voi käydä katsomassa. Helsingissä sijaitsevan Hietaniemen vanhan kappelin vahtimestari Hannu Aho ohjaa tilannetta joko kappelin sitä varten tarkoitetussa näyttöhuoneessa tai vanhemman kappelin kellarissa. Siunaustiloissa arkkua ei avata, koska kokemus osoitti, että siunaustilaisuuteen osallistuvista avonaisen arkun ääreen voi eksyä myös niitä, jotka eivät sitä toivo. Aho arvioi, että joka kymmenes vainaja halutaan nähdä arkussaan. Korona-aikana näyttäminen kiellettiin, sillä katsottiin, että pienessä tilassa liikuttuneet, niiskuttavat ja itkevät ihmiset voivat tartuttaa helposti toisensa.

Aho on myös nähnyt jokaisen näyttämänsä vainajan etukäteen.

– Kun sain opetusta tähän ammattiin, minulle neuvottiin, että omaisille pitää kertoa, jos vainaja on kovin muuttunut. Katson vainajan etukäteen, mutta olen päättänyt, etten ota kantaa siihen, onko vainaja hyvä nähdä vai ei, sillä ihmisten uteliaisuus on sellainen, mielikuvitus kyllä täyttää aukot, jos sellaisia jää. Joskus kysyn, voiko lapsille näyttää. En pidä hyvänä, että kovin muuttuneita vainajia näytetään lapsille ja he säikähtävät, Aho selittää.

Joskus ruumiinavauksessa on voitu ottaa kantaa näyttämiseen ja silloin lääkärin suosituksesta pidetään arkku kiinni.

– Avaan kannen, otan kasvoliinan pois ja lasken sen vainajan rinnan päälle. Jätän arkun kannen auki ja menen ovelle vastaan omaisia. Arkulle mennään yhdessä. Pyrin puhumaan niin vähän kuin mahdollista. He katselevat aikansa ja poistuvat. Kysyn luvan, että saan laittaa kannen päälle. Joskus kappelilla on suntioharjoittelijoita. Heille sanon, että koskaan ei voi tietää, miten omaiset reagoivat tilanteeseen. Joskus rauhallisesti nukkuvan näköinen vainaja saa omaisen kysymään, miksi en varoittanut siitä, miltä tämä näyttää. Toisinaan taas muuttunut vainaja saa aikaan toteamuksen, että siinä on vain ihmisen kuori, toteaa Aho.

Ruumishuone on turvallinen paikka

Kun Aho aloitti työt hautausmaan puutarhatöissä 1980-luvulla, hänen isänsä antoi neuvon: “Muista, etteivät kuolleet ole enää siellä.” Se on siitä lähtien ollut hänelle tärkeä ajatus. Ruumishuone, hautausmaa tai vainajan katsominen eivät jännitä Ahoa, koska niissä ei ole läsnä enää ketään.

– Ruumishuoneessa on seitsemän astetta lämmintä. Käyn siellä viilentymässä helteellä, se on maailman turvallisin paikka, hän toteaa.

Ahon työhön kuuluu satojen vainajien siunauksien sujuminen vuosittain. Hän valmistelee kappelin, hoitaa ruumishuonetta ja vastaanottaa papit, kanttorit, esiintyjät ja omaiset. Kun tilanne on ohi, kaikki laitetaan valmiiksi seuraavaa tilaisuutta varten. Hautaanlaskut ohjaa vahtimestari, kellontarkasti ja pykälien mukaan. Arkkuhautauksia enemmän Hietaniemessä on uurnanlaskuja. Anonyymia muistolehtoa pidettiin Ahon mukaan 90-luvulla vielä kummallisena, mutta nykyisin tuhkan sirottelu sinne on tavallinen tapa.

Yhä useammat haudataan ilman muistotilaisuutta

Tuttavat soittelevat Aholle usein, kun joku on kuollut. Hän tietää, mitä pitää tehdä.

– Ensin valitaan kappeli tai kirkko, sen jälkeen muistotilaisuuspaikka, joista Helsingissä on pulaa. Sitten varataan pappi, ja kaikki muu on hienosäätöä.

Muistotilaisuudet ovat hänen mukaansa vähentyneet huomattavasti, monet haudataan ilman tilaisuutta, jossa muistoja voisi jakaa. Koko ajan tuntuu olevan yhä enemmän niitä hautajaisia, joissa muistotilaisuutta ei ole.

– Kun aloitin työt, oli tapana, että pappi tulee muistotilaisuuteen. Kun minut on opetettu alalle, on ollut tapana sopia omaisten kesken, että yksi ottaa vastuulleen kiittää pappia ja toivottaa tämä tervetulleeksi. Tämä tapa on häviämässä, Aho sanoo.

Siunaustilaisuuksienkin osanottajien määrä on pienentynyt paljon. Ennen koronaa vanhassa
kappelissa siunaustilaisuuteen osallistui keskimäärin 26 henkeä. Aho tietää, että muualla maassa on vielä erilaista. Kohtaamiset muualla työskentelevien hautausalan ihmisten kanssa osoittavat, että erot ovat suuria.

Hautauskulttuuri vaihtelee eri puolilla maata

Kerran kappelin pihaan ajoi aikaisin aamulla musta ruumisauto. Koska Aho tuntee helsinkiläisten ruumisautojen kilvet ulkoa, hän tiesi, että olivat tulleet muualta. Hautaustoimisto oli tullut hakemaan vainajaa haudattavaksi Nivalaan.

– Tarjosin kahvit ja tarina alkoi kulkea. Puhuttiin siunauksista ja kun sanoin, että viitisen siunausta on joka lauantai, he pudistelivat päätään ja sanoivat, ettei heillä voi olla kuin yksi päivässä, koska siihenhän menee koko päivä. Siellä tuodaan arkku, käydään haudalla, tullaan takaisin, syödään, pidetään seurat. Meillä vietetään 45 minuuttia. Suurin osa menee tuhkattavaksi meillä, toisin kuin heillä, missä siirretään hautausmaan muuria, jos tila loppuu.

Nivalasta ruumisautolla tulleilla oli myös yksi kysymys, jota he arastelivat vähän.

– He olivat kuulleet, että Helsingissä on ihmisiä, joille maksetaan siitä, että he kantavat arkkua. Vastasin, että kyllä meillä on. Hautaustoimiston kautta saa palkata ihmisiä kantamaan arkkua. Nivalalaisten mielestä heillä se on kunnia-asia, että saa palvella kuollutta ja tämän omaisia ja saattaa ihminen arvokkaasti hautaan. Mutta meillä on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ammattikantajien kanssa olen koko ikäni touhunnut, Aho kertoo.

Muistotilaisuudet ja arkkuhautaukset ovat pääkaupunkiseudulla myös kalliita. Muistomerkkien,
reunakivien ja hautakivien täyttämässä Hietaniemessä haudan avaaminen arkkua varten maksaa paljon enemmän kuin uurnaa varten. Siihen tarvitaan kiviliikkeen palveluja.

Koko ajan tuntuu olevan yhä enemmän niitä hautajaisia, joissa muistotilaisuutta ei ole.

Aho huomasi jo nuorena, että hautausperinteet vaihtelevat. Kun hän laski tuttavan haudalle Kärkölässä vain yhden ruusun, sitä ihmeteltiin ääneen. Helsingissä oli jo yleistynyt tapa, että suurten seppeleiden tai vihkojen sijaan arkulle lasketaan yksi kukka.

– Jotkut perheet hankkivat hautajaisiin ämpärillisen ruusuja, josta jokainen saa ottaa omansa. Joku osti punaisia ja valkoisia ja kukin vieras sai valita, Aho kertoo.

Hänen työpaikaltaan viedään osa vainajista maakuntiin sukuhautoihin siunauksen jälkeen. Myös Hietaniemeen tuodaan muualla siunattuja.

Kukkiin liittyy muitakin muutoksia, joita hän on seurannut aitiopaikalta.

– Vielä 90-luvulla kukkatervehdykset jätettiin siunaustilaisuuden jälkeen arkulle. Nykyisin omaiset jättävät ne alussa, jo ennen papin osuutta. Tapa levisi muutamassa vuodessa. Siinä oli ihan järkeviä perusteita, kuten se, että omaiset pääsevät jännityksestään ja se, että kukat koristavat arkkua koko toimituksen ajan. Kaikki papit eivät tästä uudesta tavasta pitäneet, hän muistelee. Hänestä moni asia on muuttunut, myös haudan sijaintiin suhtaudutaan nykyisin eri tavalla. Hautausmaasta on tullut paikka, jossa käydään kävelemässä.

– Ennen vanhaan ajateltiin, että olipa sukuhauta missä hyvänsä, vainaja kuuluu sinne. Nykyisin on yleistynyt tapa käydä haudalla tai ainakin halutaan ajatella, että siellä voisi käydä. Kun juttelen omaisten kanssa, he usein sanovat, että sukuhaudan paikkakunnalla ei enää asu ketään.

Omaa hautapaikkaansa Aho ei mieti. Se on omaisten asia, sillä hautausmaalle ei päädy kuin
kuoret. Vain elävät käyvät haudoilla.

Hautajaisissa ikkuna ihmisen ja ikuisuuden välillä on auki

Pastori Nanna Helaakoskelle hautajaiset ovat mieluisin työtehtävä.

– Monet ajattelevat, että kaste ja häät ovat suurta iloa, mutta kasteessa pinnan alla voi olla suuriakin ristiriitoja. Yhä tavallisempaa on, että lapsen isovanhemmat tapaavat kastejuhlassa ensimmäisen kerran. Kasteen ja häiden ilossa on paljon oletuksia, ja siksi paljon muuta jää piiloon, pohtii Helaakoski ja jatkaa.

– Suru on rehellisempi, sen kohdalla on lupa olla monenlaisia tunteita. Surun kohdatessa pappi kohdataan myös avonaisempana. Pappi on silloin läsnä hetkessä, jossa ihmiset myös melkein poikkeuksetta haluavat vähintään toivoa, että jospa ajan rajan tuolla puolen olisi jotain. Hautajaisissa ikkuna on eniten auki ihmisen ja ikuisuuden välillä. Silloin rohjetaan sanoa myös ääneen monia perimmäisiä pelkoja ja toiveita.

Ei saattojoukkoa voi kuvitella ilman toivoa siitä, että jotain tapahtuu kuoleman jälkeen. Rituaali puhuttelee ihmisiä. Siunaamisiin tulee vain harvoin erikoisia perinteestä poikkeavia pyyntöjä tai toiveita riisua tilanne kristinuskosta.

Helaakoski on työskennellyt pappina Oulun Tuiran seurakunnassa ja Helsingissä Oulunkylässä sekä nykyisin Kampin Kappelin pappina.

– Oulussa hautajaisia oli paljon. Helsingissä siunaan vainajia monta kertaa vuodessa, mutta
en omassa kirkossani Kampissa, jossa siunauksia ei järjestetä lainkaan, kuten ei juuri muitakaan toimituksia. Kappelisali on rakennettu varta vasten yksityistä hiljentymistä varten keskelle kiireisintä kaupungin keskustaa. Kun arkkitehtuuriltaan uudenlainen kappeli aukesi, varsinkin vihkipyyntöjä tuli paljon, mutta menemme toiminnassamme hiljentyjien ehdoilla. Jos ihminen tulee hiljentymään, hän ei halua keskelle toisten toimitusta ja perhetapahtumaa. Kastepäiviä ja vihkipäiviä järjestetään joskus. On myös ihmisiä, jotka pyytävät minua siunaamaan omaisen, koska olen samasta suvusta vihkinyt tai kastanut ihmisiä.

Helaakosken mielestä hautajaisissa ihmisten tarpeet ja toiveet ovat kuitenkin säilyneet enemmän perinteisinä kuin vaikkapa vihkimisten suhteen, joita suunnitellessa papilta saatetaan pyytää esimerkiksi mahdollisimman vähän kristinuskoon viittaavia elementtejä.

– Ei saattojoukkoa voi kuvitella ilman toivoa siitä, että jotain tapahtuu kuoleman jälkeen. Rituaali puhuttelee ihmisiä. Siunaamisiin tulee vain harvoin erikoisia perinteestä poikkeavia pyyntöjä tai toiveita riisua tilanne kristinuskosta. Ihmiset haluavat kuulla, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman, hän sanoo.

Lapsi mukaan hautajaisiin

Usein Helaakoskelta kysytään, pitäisikö lapset jättää kotiin, mutta hänestä on tärkeää, että lapset otettaisiin mukaan hautajaisiin.

– Lapsi voi herkästi ajatella, että miksi en ollut niin tärkeä vainajalle. Lapsi itse tietää, mikä häntä pelottaa. Jos lapsi haluaa vielä nähdä läheisen vainajan, tuntuu väärältä, että vain aikuiset pääsevät katsomaan. Yhä harvemmat aikuisetkaan haluavat nähdä vainajan. Jokainen tietää itse parhaiten, haluaako nähdä kuolleen läheisen. Mutta koska lapsen mielikuvitus myös keksii vastaukset sille, miksi hän ei saanut tulla, olisi hyvä antaa mahdollisuus. Kappelin väki kyllä ilmoittaa, jos vainajaa ei voi näyttää. Joskus kuoleman reaalisuus vaatii näkemistä, jopa koskettamista.

Helaakoski yleensä koskettaa vainajaa silloin, kun on paikalla omaisena. Esimerkiksi silittää
poskea.

– Ihmisen tuntu muuttuu, ihon nukkaisuus häviää, siihen tulee savenvalajan materiaalin tuntu, kylmempi ja vahamainen.

Helaakosken suvussa on ollut tapana mennä katsomaan vainajaa.

– En kokenut sitä epämiellyttäväksi edes alakoululaisena. En ehtinyt koskaan kehittää sellaista ajatustakaan, että vainajan näkeminen on kaamea juttu. Kuikuilin Pyhäjoen kirkon näyttöhuoneessa, että tuolta kuollut näyttää. Olen ollut myös aika pienenä sellaisessa tilanteessa, että vanhemmat olivat ehtineet käydä vainajaa katsomassa, mutta minä en, ja vanhemmat ehdottivat suntiolle, ottaisiko tämä minut yksinään. Muistan, kun suntio säikähti, että oletteko varmoja. Kyllä he olivat, ja pääsin arkun äärelle katsomaan sukulaisen ruumista suntion kanssa.

Oulun vuosina Helaakoski oli usein pappina ihmisten kanssa vainajan näytössä. Jossain vaiheessa suntiot alkoivat huomata, että jos on kiire, Helaakosken voi jättää hoitamaan homman yksin.

– Koin luontevaksi olla omaisten kanssa sellaisessa. Helsingissä sitä ei juuri tapahdu. Perheen kautta hyvästelemäni vainajat olivat aina kuolleet vanhoina ja arkussa nukkuvan näköisiä. Myöhemmin työn puolesta olen ollut tilanteissa, joissa arkussa on nuori ihminen, tai muuttunut tai ruhjoutunut ruumis. Ilme on kuitenkin aina seesteinen. Se on vainajan laittajan työn ansiota, hän sanoo.

Oulussa perinteenä oli, että omaiset tulevat järjestämään hautajaisia päivystävän papin huoneeseen. Silloin pyrittiin siihen, että he tapaavat saman papin, joka myös siunaa.

– Usein polku meni niin, että olin päivystämässä ja siunaaminen tuli minulle. Kaavaketta täytettäessä kysyttiin, toivotaanko vainajan näyttöä ja tuleeko pappi siihen tilanteeseen vai ei. Helsingissä toimitaan niin, että hautajaisia alkaa järjestää hautaustoimisto.

Surun etikettiin liittyy varovaisuus

Oulussa Helaakoski järjesti monikielisiä hautajaisia. Saattoväessä oli usein läsnä monia elämänkatsomuksia ja uskontoja.

– Läheiset tietenkin järjestävät vainajan uskontokunnan mukaiset hautajaiset, mutta emme siitä voi päätellä, että omaiset ja ystäväpiiri olisivat kristittyjä, kertoo Helaakoski.

– Omaisilta saattaa tulla pyyntö, että voitko esitellä ja kertoa, että mitä siunauksessa tapahtuu, mitä se pitää sisällään. Kerron silloin, mitä kaava pitää sisällään ja lyhyesti, mitä ajattelemme sen merkitsevän ja miksi laitamme hiekkaa arkulle. Jos esimerkiksi juutalaisia on penkissä, hiekka on heille heti tuttu symboli. Meidän perinteemme esittely on tervetuloele.

Tilanne voi jännittää kovasti, jos kristinusko ei syystä tai toisesta ole tuttu. Oman luterilaisen
kulttuurimmekin ihmisiä jännittää kukkien lasku ja värssyn lukeminen, toteaa Helaakoski.

– Minusta sitä jännitetään ihan turhaan, että särkyykö ääni ja itkettääkö. Ilon etiketti on helpompi. Surun etiketti aiheuttaa helpommin pelkoa siitä, että enhän ole tökerö.

Eräät hautajaiset ovat jääneet erityisesti pappina Helaakosken mieleen. Hän oli käynyt katsomassa saattohoidossa olevaa naista, joka oli tullut pakolaisleiriltä. Nainen oli toivonut luokseen uskonnon ammattilaista, ja kristitty pappi oli sopinut hänelle hyvin. Hautajaisia varten paikallinen muslimiyhteisö tarvitsi Helaakoskea ranskan kielen tulkiksi.

– Olin hautajaisissa epävarma, koska en tiennyt yksityiskohtaisesti koodeja ja etikettiä. Muistotilaisuudessa minulta toivottiin, että vedän tilanteen. Onneksi joku huomasi ohjeistaa, että muslimien muistotilaisuudessa ei ole tapana muistella vainajaa. Se olisi ollut tosin mahdotontakin, koska kukaan ei ollut tuntenut häntä. Saattoväkeä oli valtavasti silti. Siunasin sitten ruoan.