Politiikan rooli herännäisyydessä: lisämateriaalina Salla Rannan blogikirjoitus

Helsingin piispa on huolissaan heränneiden poliittisesta heräämisestä. Hänen mukaansa herännäisyys täyttyy maallisella ideologialla. Se on turha huoli. Käytännössä herännäisyys on kesy, yhteiskunnallisesti lähes mitäänsanomaton liike.

Piispat arvostelevat aniharvoin kirkon herätysliikkeitä. Yleensä niitä kohdellaan pikemminkin hellästi, kuin poikkeavasti käyttäytyvää lasta; kalliina aarteena, jonka vaikeuksia noudattaa yhteisiä sääntöjä halutaan ymmärtää. Herätysliikkeistä on tapana todeta, että ne rikastuttavat kirkkoa. Kauan on siitä, kun niiden kokoontumisia suorastaan kiellettiin.

Nykyisin herätysliikkeiden tunnetuimpia kapinamuotoja ovat naispappeuden ja homojen vihkimisen vastustaminen. Ainoan näkyvän poikkeuksen tästä linjasta on tehnyt herännäisyyttä eli körttiläisyyttä edustava Herättäjä-Yhdistys, joka on viime vuosina vuosina muutamia kertoja tehnyt julkisia linjanvetoja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta. Herättäjä-Yhdistys on järjestänyt sateenkaariseuroja ja sen nuorisotyö sanoutui julkisesti irti joidenkin herätysliikkeiden yhdessä toteuttamassa kampanjasta, jossa rohkaistiin nuoria eheytymään heteroiksi.

Joulun alla körteille kuitenkin satoi piispanistuimelta kriittistä palautetta. Helsingin piispa Teemu Laajasalo sanoi Kirkko & kaupunki -lehden haastattelussa 21.12.2020 olevansa huolissaan “kirkon viimeaikaisesta poliittisesta heräämisestä”, jossa Jeesus jää yhteiskunnallisten kysymysten alle. Laajasalon mukaan armo syntistä kohtaan unohdetaan, kun sen korvaa yhteiskunnallinen agenda, ja mikä vielä pahempaa: kirkon poliittisessa heräämisessä kukoistaa ihmisten moraalinen poseeraaminen hyvien päämäärien tai yhteiskunnallisten arvojen kannattajina. Laajasalolle tämä edustaa yleistynyttä ja hänen mukaansa etenkin körttien viljelemää moralismia. Kirkon eettisesti vapaamielisenä tunnettu suuntaus on hänen mukaansa asettanutkin ihmisille kovia moraalisia vaatimuksia sen sijaan, että heille tarjoiltaisiin rakastavaa Jumalaa. Nuhteet osuvat körttien arkaan paikkaan, sillä liikkeen oma ihanne on ollut vähentää tai poistaa kelpaavuusvaatimuksia, joita uskonnolliset yhteisöt joskus ihmisille julistavat.

Körttien parissa piispan torut ovat aiheuttaneet nolostumista, onhan herännäisyys viime vuosikymmenet halunnut itse olla leimallisen kirkollinen ja mieluummin korostaa olevansa tälle kirkolle uskollinen, ei kapinaliike. Moite sai aikaan myös hämmennystä: onko todella niin, että ilmastonmuutoksen hidastamisesta ja tasa-arvosta kiinnostuneita kristittyjä voisi jollakin piispallisen syvällisellä tavalla verrata 1930-luvun fasisteihin? Näinhän artikkelissa vihjataan. 1930-luvun fasisteja ja nykyajan “punavihreitä aktivisteja” yhdistää haastattelun mukaan se, että kristinuskon universaali hengellinen sanoma korvataan poliittisella maallisella pyrkimyksellä ja näin valjastetaan uskonto poliittiseen käyttöön. Vielä tarkemmin: moralismin ja identiteettipolitiikan ajan hyvesignaloinnin, imagopelin käyttöön.

Haastattelusta saa vaikutelman, että piispan ajatuksissa kahta ryhmää, suomalaisia äärioikeistolaisia menneitä körttiesi-isiä ja nykyajan erityisesti nuoria kaupunkilaisia punavihreitä körttejä yhdistää taipumus käyttää uskontoa välineenä omien poliittisten pyrkimysten ajamisessa, sosiaalisten pisteiden hankkimisessa ja tästä johtuen heitä vaivaa myös uskonnollinen tai hengellinen pinnallisuus. Uskosta on tehty vain väline. Jeesus jää jalkoihin.

Voiko ilmastonmuutoksen hidastamisesta ja tasa-arvosta kiinnostuneita kristittyjä jollakin piispallisen syvällisellä tavalla verrata 1930-luvun fasisteihin?

Jokainen ymmärtää, että “punavihreiden” nykynuorten ja natsismia kannattavien historian henkilöiden samastaminen on raju veto. Helsingin piispa tahtoo paimentaa kirkkoaan pois vaarallisesta maastosta, kohti turvallista laidunta. Hän on ennenkin ilmaissut huolensa kahdesta ääripäästä. Piispan puheissa julkista keskustelua hallitsee kaksi ääripäätä, kansallismielinen konservatiivi­oikeisto ja liberaali vihervasemmisto. Ääripää-retoriikassa näiden väliin jää tavoiteltava alue. Ääripää-retoriikka olettaa tai ehdottaa, että nämä kaksi toisiaan huonosti ymmärtävää ”ääripäätä” ovat symmetrisiä, kaksi vaihtoehtoista näkökulmaa samaan kysymykseen. Jossakin natsien ja kettutyttöjen välissä on neutraali, epäpoliittinen yhteiskuntarauhan säilyttävä tapa olla yhteiskunnallinen? Niinkin voi kai ajatella.

Piispa tunnistaa moralismin ja poseeraamisen nimenomaan erityisesti “punavihreästä”, toisin sanoen arvoliberaalista vihreästä tai vasemmistolaisesta ajattelusta. Tämän haastattelu pyrkii selittämään sillä, että “ajan henki” on vihreä ja punainen ja ihmiset, jotka ajavat vihreitä tai punaisia teemoja, saavat kristinuskon sulautumaan “maailmaan” ja menettämään suolansa. 

Näinkin voi ajatella, vaikka oikeistopopulismin noustessa sekä idästä että lännestä ja luokkayhteiskunnan hiipiessä suomalaisiin tilastoihin juuri tästä väitteestä olisi kyllä mielenkiintoista keskustella lisää. On joka tapauksessa todella vahva syytös sanoa, että tietyllä itsestä poikkeavalla tavalla ajattelevien ihmisten arvomaailmaa motivoi hyödyn tavoittelu.

Haastattelussa piispa moittii kirkkoa siitä, että kosiskellessaan ihmisiä ja yrittäessään pelastaa itsensä se ainoastaan heijastaa jotakin ajan henkeä. Piispan mukaan tämä henki korostaa nyt erityisen paljon “sosiaalista oikeudenmukaisuutta”. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan piispan mukaan kuulu kristinuskoon, vaan sitä korostaessaan kirkko lakkaa olemasta “vastavoima”. Niinkin hän voi ajatella. 

Piispoilla on yhä merkittävä rooli kirkossa ja paljon mahdollisuuksia tuoda hengellisempää sisältöä esiin. Melko usein tämä mahdollisuus kuitenkin hukataan oman sanottavan sanomisen sijaan muiden arvostelemiseen.

Poliittisuuden välttämisestä ei seuraa epäpoliittisus. Siitä seuraa sellainen poliittisus, josta on eniten hyötyä niille, joilla yhteiskunnassa jo muutenkin on eniten valtaa. Nimittäin, jos yritän välttää poliittisia kiistakysymyksiä, tai ylipäänsä kaikkia poliittisia kysymyksiä, ajatuksia, suuntauksia ja ideoita, päädyn kannattamaan sitä, että kaikki maailmassa pysyy ja jatkuu mahdollisimman paikallaan minun siihen vaikuttamatta. Juuri silloin minusta tulee poliittisen subjektin sijaan poliittinen väline. Olisivatko muutkin yhteiskunnalliset näkemykset kuin “fasismi” ja “punavihreys” ei-toivottavaa poliittisuutta, joita ei herätysliikkeisiin kuuluvissa saisi esiintyä? Vai onko sittenkin niin, että juuri nämä kaksi herättävät vääränlaisen poliittisuuden epäilyn siinä, missä muut poliittiset ajattelutavat ovat vain vastuullista yhteiskunnallisuutta?

“Kristinusko ihan oikeasti taistelee sortavia rakenteita vastaan”, sanoo piispa haastattelussa. “Siitä ei voi tinkiä”, hän lisää. On vaikea kuvitella, mitä tämä tarkoittaa, jos on samanaikaisesti pysyteltävä kaiken poliittisuuden ulkopuolella. Mitä muuta jää jäljelle, kuin moraalinen poseeraaminen, jonka Laajasalo haastattelussaan nimenomaisesti tuomitsee itsekkäänä pelinä? Ellei mitään konkreettista sortamista saa osoittaa, jää vain hartauspuhe, jossa voidaan sanoa suuria sanoja, kuten “oikeudenmukaisuus” siten, että vastuu niiden sisällöstä jää kuulijalle.

Herännäisyyden taipumus politisoitua on todellisuudessa turha huoli. Toivottavasti piispa saa mahdollisuuksia tutustua herännäisyyteen entistä paremmin. Se voisi tuoda hänellekin huojennuksen.

Poliittisesta heräämisestä ei juuri nyt näy merkkiäkään. Herännäisyys on kesy, yhteiskunnallisesti lähes mitäänsanomaton liike. Siihen kuuluu kaikkien suurimpien puolueiden kannattajia ja sen kannatuksen vaikutus perhemuotoon, kulutustottumuksiin, asuinpaikkaan tai muuhun konkreettiseen on mitätön. Sillä ei ole virallista kantaa käytännössä mihinkään, sillä ei ole omaa oppia, ei omaa käsitystä maailmanlopusta eikä alusta eikä edes raamatuntulkinnasta, vaan kaikessa tässä se nimenomaan edustaa kirkon ja teologisen tutkimuksen tarjoamia näkemyksiä.

Herännäisyyden eettinen idea on ollut pitkään varsin yksinkertainen: lakia kuuluu lukea itselle, evankeliumia muille. Kaiken huipuksi herännäisyyden kannattaminen ei edes ole kovin vakava asia, pikemminkin herännäisyys on liike, jota voi pilkata ja harrastaa, ihailla ja paheksua. Siihen voi kuulua ja olla kuulumatta yhtä aikaa, sen liepeillä voi viihtyä kuulumatta kirkkoihin. Herännäisyyden sisällä syntyy kapinoita ja toisinajattelua ilman, että liike – toisin kuin muut herätysliikkeet – vaivautuu edes jakautumaan.

Monet körttiläisyyttä sympatisoivat ihmiset ovat huolestuneita ympäristöstä. Tässä ei vielä ole mitään kovin poliittista. Huolta lajien katoamisesta ja elinympäristöjen muutoksista voi pitää pikemminkin tieteellisenä asenteena. On tietenkin totta, että herännäisyyteen kuuluu ihmisiä, joita julkisten mielipiteittensä vuoksi voi korkealta istuimelta tai ehkä liioitellen nimittää “punavihreiksi aktivisteiksi”. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että herännäisyydestä ei tarvitse lähteä punaisten tai vihreiden ajatustensa vuoksi. Herännäisyydeestä puuttuvat ne sosiaaliset ja moraaliset sanktiot, joilla ihmisiä ajettaisiin liikkeestä ulos. 

Herännäisyys on melankolisia virsiä ja sen sanomista, että Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus on sinua varten, joka et sitä koe ansaitsevasi. Tämä on todennäköisesti se, mikä herännäisyyden sisällä ihmisiä laajimmin yhdistää. Juuri tämä minuakin liikkeessä eniten koskettaa, juuri tämän vuoksi siihen kuulun ja juuri tämän kertomukseen olen liikkeen keikkatyöntekijänäkin sitoutunut. 

Mikään yhteiskunnallinen ei yhdistä körttejä eikä herännäisyyden sanoma “täyty poliittisesta sisällöstä”, huoli pois. Useimmat ihmiset pitävät armoa, vapautta, ja rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, niitä joista kristinusko puhuu, tämänpuoleisina asioina. Ne ovat sanoja, jotka pakottavat miettimään, miten oikeuksia ja rahaa esimerkiksi maailmassa jaetaan. 

Herännäisyys saattaa nykyisin olla ainoa vanha herätysliike, jossa vasemmistolainenkin voi saada kutsun puhujapönttöön, muttei taatusti ole ainoa, jossaa mikrofonin taakse saavat kutsun myös porvari ja keskustalainen.

Salla Ranta
Alkuperäiseen blogikirjoitukseen pääset tästä linkistä