Anna mennä!

Elämä on luopumista. Tai niin kuin Juice lauloi; elämä on kuolemista. Syksyllä sen tosiaan tuntee ja näkee konkreettisesti. Lehdet varisevat värikkäistä puista, valo vähenee viikossa melkein puoli tuntia ja alamme laskeutua kohti pimeän aikaa.

Ajatus jatkuvasta luopumisesta on pyörinyt mielessäni viime aikoina, välillä aiheuttaen alakuloa, välillä rauhallista hyväksyntää. Lapseni ovat kasvaneet kauemmas minusta, sen olen joutunut itselleni myöntämään.

Heistäkin joudun vähitellen irtaantumaan, antamaan tilaa kasvaa aikuiseksi, omaksi itsekseen. On minun tehtäväni olla etäällä mutta tavoitettavissa. Kiinni ei saa takertua, ei menneeseen eikä tulevaan.

Täytän 47 vuotta muutaman viikon kuluttua, ja omalta osaltaan se muistuttaa, etten ole enää nuori tyttö. Uuden vuosikymmenen rajapyykki lähestyy vääjäämättömästi, eikä siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä. Kaikki tapahtuu huomaamattomasti ja vähitellen, vuodenaikojen vaihtelu ja ihmisen muutos.

Olen alkanut kirjoittaa enemmän ja puhua vähemmän. Vaihtelunhaluni on laantumassa, aivan kuin joku osa minussa haluaisi jo pysyä paikoillaan ja katsella tarkemmin ympärilleen. Havaintojen kirjoittaminen on auttanut sietämään kaikkea sitä, mitä tapahtuu, niin omassa perheessä kuin ympäröivässä todellisuudessakin. Olen kirjoittanut itseäni vahvemmin maailmaan kiinni, olen jäsentänyt kokemuksiani, että osaisin päästää niistä lopulta irti. Peloista, odotuksista ja pettymyksistä.

Anteeksiantaminen on eräänlaista luopumista. Että voisi antaa anteeksi, on lopetettava vihassa roikkuminen ja oman kaunan kannattelu. Miten vapauttavaa onkaan antaa kaiken sellaisen mennä! Lopettaa oma oikeassa oleminen ja toisten syyttäminen. Olen kokeillut sitä tänä syksynä muutaman kerran, olen mielessäni toistanut lausetta; en ole enää sinulle vihainen, en jaksa enää pyöriä pahan energian keskellä vaan annan valon tulla läpi.

Anteeksiantaminen on eräänlaista luopumista.

En osaa oikein käyttää kristillisiä termejä luontevasti, mutta kai sitä voisi kutsua jopa rukoiluksi. Olen toistanut rakkaudellisia lauseita, etten jäisi vanhoihin pahoihin sanoihin kiinni. Sillä on vahva vaikutus; kehossa alkaa liikkua, se alkaa tuntea ja hengittää paremmin.

Tämä on viimeinen kolumnini, on siis aika hyvästellä teidätkin. Kiitos, että olette lukeneet ja ajatelleet kanssani. Kiitos, että jaksatte veisata ja uskoa rakkauden sanomaan. Se yhdistää meitä vajavaisia ihmisiä, antaa meille jatkuvan kasvun mahdollisuuden. Pysykäämme siis tässä hetkessä, vapaina mutta yhdessä. Aina valmiina päästämään irti.

Laura Malmivaara