Kohtaamisia Aholansaaressa

Olin ottanut syyskuulle viikon lomapätkän ja varasin summamutikassa savolaisesta kaupungista erään majoituksen tarkoituksena vain vaihtaa maisemaa. Illan kähmässä saavuin majapaikkaani ja tajusin, että en ole enää reppureissaaja- tai kämppisiässä. Majapaikkaa oli vaihdettava.

Suuntasin, taas summamutikassa, Nilsiään. Hotellin puhtaitten valkeitten lakanoiden välissä lohdutin itseäni sillä, että olen kuitenkin pohjimmaiselta luonteeltani aikamoinen seikkailija.

Aamulla suunnistin ensin mojovalle lenkille Tahkovuorelle. Sekin rohkeaa, kaikkien karhujen seassa. Mutta sitten kohta puksutin pienellä paatilla ainoana matkustajana Aholansaareen. Tapasin sentään ruoka- ja kahvitunnilla iloista Kuopion kapitulin väkeä ja tajusin, että teologian päivät ovat alkamassa illansuussa. Päivän ajan olin saaren ainoa turisti.

Hiippailin ympäriinsä kummallisessa onnentunteessa. Että elämä kuljetti minut kaikkien vaiheiden jälkeen istumaan yksin Paavon pirttiin! Veisasin Sinuhun turvaan Jumala -virren yksin alusta loppuun. Rakastin sitä ikkunaa, jossa köynnöskasvi oli lasin läpi kiivennyt sisäpuolelle.

Pitkän ajan jälkeen siirryin Hyvämäen pappilaan lukemaan vanhoja kirjoja. Seuraavaksi menin päärakennukseen. Hankin kirjastooni eurolla uuden teoksen, Ilmari Salomiehen paimenkirjeitä Että he yhtä olisivat. Uppouduin, putosin, vajosin.

Kun ihana, sympaattinen arpojenmyyjä pyysi toistuvasti minua hankkimaan arpoja ”ennen ruuhkaa”, sain enää vaivoin katseeni irti kirjasta.

Piispa Ilmari Salomies kirjoitti kirjeen vuonna 1946 minulle. Modernille pappisnaiselle vuonna 2020. Kaikkien kohujen, somemyrskyjen ja kiistojen keskellä minua ruokkivat tavattomasti sellaiset yksinkertaiset lauseet kuin että ”terveeseen ja elinvoimaiseen uskonelämään kuuluu elämänyhteys Herraan”.

Että elämä kuljetti minut kaikkien vaiheiden jälkeen istumaan yksin Paavon pirttiin!

Kiireisiin vetoavalle, seurakuntalaista karttavalle papille hän lainasi lempeiden sanankäänteiden pehmustamana Ukko-Paavon sanoja: ”Kun hän (Kristus) tapaa syntisraukan ohdakkeiden repimänä ja suohon vajonneena, hän ei sitä komenna, eikä jaa sille käskyjä, ei hosu, eikä aja, vaan kumartuu itse alle, nostaa uupuneen harteilleen ja kantaa kotiin. Mutta siinä teidän rokkinne ryvettyisivät.”

Koko kirjan ajatus on sielunhoidollinen kohtaaminen. Kristuksen näkeminen toisessa ihmisessä, hänen yhteyteensä auttamisen. Se koskee myös pappien keskinäisiä suhteita.

Ajelin Nilsiän reissulta kotiin virkistyneenä, jopa uudistuneena, tärkeimpänä tuliaisena ajatus: että me olisimme yhtä.

Satu Kreivi-Palosaari