Risto Nordell on vanhaan musiikkiin erikoistunut musiikkitoimittaja.
Hän on saanut Kirkon kulttuuripalkinnon 2015. Nordell puhuu Ylivieskan herättäjäjuhlien päätösseuroissa 5.7. klo 13.30.
Musiikkitoimittaja ja Uspenskin katedraalin aktiivi Risto Nordell puhuu Ylivieskan herättäjäjuhlilla. Nordellin mielestä vaatimaton elämäntapa ja hiljaisuuden perinne yhdistävät herännäisyyttä ja ortodoksisuutta.
Siellä voi herätä syysyönä joutsenten lähtölauluihin. Siellä on meri, kaislikko ja harmaat kalliot. Siellä on asunut monta sukupolvea Nordell-sukunimen kantajia. Ja sieltä, Kemiönsaaren Västanfjärdistä, Risto Nordell on taas saapunut Helsingin ydinkeskustaan, Musiikkitalon kahvilaan.
Se sopii kuvaan, sillä Nordell eläköityi alkuvuodesta Yleisradiosta tehtyään lähes 40-vuotisen musiikkitoimittajan uran. Haastatteluhetkellä eletään kevättä, pääsiäisen jälkeistä aikaa.
– Minä syntinen, saatana, kurja en ole ollut pääsiäisenä kirkossa vaan 13 vuoteen ensimmäistä kertaa muualla, Nordell naurahtaa. Pääsiäinen on Uspenskin katedraalin vakiokävijälle yksi vuoden kiintopisteistä.
– Mutta katsoin kalenterista, että nyt voin viettää kokonaisen viikon Västanfjärdissä, muuten on syksyyn asti menoa.
Eläkkeelle jääminen ei ole työtahtia hiljentänyt: vaimon todistuksen mukaan Nordellin kalenteri ei ole koskaan ennen ollut näin täynnä. Siksi aika meren äärellä onkin niin tärkeää. Siellä on pakko lakata häärimästä ja hyörimästä. Täytyy mukautua toiseen rytmiin, jota määrittävät vuodenajat, valo, säätilat ja etenkin kalastus.
Ortodoksina Nordell on tottunut pitkiin ja meditatiivisiin jumalanpalveluksiin. Kalastamisessa on paljon samaa: siikahommissa menee helposti tuntikausia eikä hötkyillen pääse pitkälle. Samalla voi hengittää maisemaa, joka on koko ajan eri, kuin elävä taulu.
– Ja on minulle tärkeää saada saalista. Apostolitkin olivat kalamiehiä.
Parasta mahdollista musiikkia
Risto Nordellin ääni on tuttu Ylen aalloilta: Pajatsosta, Luostarin puutarhasta, oopperailloista ja etenkin Riston Valinnasta. Vaikka Riston Valinta sulki ovensa Ylellä, sama ohjelma hieman tuunatulla nimellä – Riston Viikon Valinta – jatkuu Radio Deissä.
Nordell näki työuransa aikana Yleisradion muutokset. Korona-ajan kynnyksellä klassisen musiikin toimitus yhdistettiin muiden musiikkitoimitusten kanssa, mutta silti Nordellin työsarka oli ja pysyi.
Iso muutos on yleinen viihteellistyminen ja pinnallistuminen.
– Ihan oikeasti olen kiitollinen työnantajalle. Olen saanut tehdä juuri sitä, mitä olen halunnut. Kaikki mahdolliset ideat leipä- ja kalailloista musiikillisiin pyhiinvaelluksiin saivat lämpimän ja kannustavan vastaanoton: sen kun teet vaan!
Eläkkeeltä katsoen jotkut murrokset näkyvät selvemmin.
– Iso muutos on yleinen viihteellistyminen ja pinnallistuminen, eikä se koske vain Yleä. Se koskee kaikkea mediaa, klikkiotsikot vievät tilaa. Eikä siitä mihinkään pääse, että klassista musiikkia on vähemmän.
Nordell pelkää, että yhteys etenkin vanhempaan klassiseen musiikkiin katkeaa kuin purukumi venyessään.
– Johann Sebastian Bachin H-mollimessu kestää kaksi tuntia. Mutta nyt meillä on somessa 30 sekunnin videoita, jotka tuottavat välitöntä mielihyvää. Klassinen musiikki on hidasta, eikä se selkeästi tuota mitään. Ja nykyisin kaikki mitataan rahassa.
Mitä kaikkien Yle-vuosien jälkeen löytyy Nordellin rakkaimman musiikin listalta?
– Minä olen niin tylsä. Parasta mahdollista musiikkia on yhä 1400- ja 1500-lukujen moniääninen kirkkomusiikki ja saksalainen barokki, Buxtehude ja Bach.
Musiikkia ei tarvitse ymmärtää vaan tuntea
Työuransa aikana ja yhä edelleen Risto Nordell on ennen kaikkea halunnut madaltaa kynnystä kuunnella klassista musiikkia.
– Siksi puhun ohjelmissani muistakin asioista, vaikka siikaverkoista tai hapankaalin valmistamisesta. Yritän osoittaa, että ”elitistinen” musiikki on yhdistettävissä ihan tavalliseen elämään.
Nordellin mielestä ihmisen ja klassisen musiikin välissä voi olla muuri, jonka nimi on ymmärtäminen.
Klassinen musiikki on hidasta, eikä se selkeästi tuota mitään.
– Jos kysyn joltakulta kirjan lukeneelta, mitä hän tykkäsi siitä, hän saattaa sanoa, että se oli jännä, ihanan romanttinen tai tosi pitkäveteinen. Tai jos kysyn kaverilta, millainen elokuva oli, hän saattaa sanoa, että olipa kauhean väkivaltainen. Mutta sitten jos kysyn, mitä pidit sinfoniakonsertista, niin vastaus alkaa jotenkin kierrellen: ”Siis minähän en ole mikään musiikin ammattilainen.”
Mutta mitä se ymmärtäminen oikein on?
– Musiikkihan on ennen kaikkea tunteiden asia. Totta kai musiikissa on rakenteita, mutta säveltäjä haluaa ennen kaikkea vaikuttaa tunteisiin. Se on vähän kuin lapsena, kun äiti leipoi pullaa ja sen kanssa sai kylmää maitoa. Kun me syödään sitä pullaa ja juodaan sitä maitoa, ei me sitä hirveästi mietitä. Se on vain hyvää.
Kuulijapalautteen perusteella kynnyksen madaltaminen ainakin onnistui. Nordellin pehmeä ääni ja paras mahdollinen musiikki ovat auttaneet muun muassa synnytyksessä. Eräs kuulija kertoi, ettei heidän talonsa huopakatto olisi koskaan valmistunut ilman Riston Valintaa.
– Kajaanissa on metsäkoneyrittäjä, joka on kuunnellut ohjelmiani työtä tehdessä. Mutta silloin kun tulee luuttumusiikkia, kone pitää laittaa kiinni. Siitä ei muuten kuulisi mitään.
Joskus harvoin Nordell sai palautetta, että taas se siellä radiossa pakkosyöttää Jeesusta.
– Mutta enhän minä Jeesusta pakkosyötä, vaan sitä musiikkia. Ajattelen, että kaikki musiikki on tehty Jumalan kunniaksi, Soli Deo Gloria, niin kuin Bach kirjoitti sävellyksiinsä.
Ortodoksiksi ilman dramatiikkaa
Pitkään Risto Nordell oli ihan perusluterilainen, sellainen, joka käy joulukirkossa ja arvostaa kirkon arjen työtä. Mutta sitten ortodokseja alkoi tulla vastaan vähän joka nurkasta.
Oli kuulija, joka lähetti pyhän Kristoforoksen ikonin, kummallisen koirapäisen miehen. Oli keikka Valamon luostarissa, jolloin siellä syttyi tulipalo ja Nordellkin oli kantamassa esineistöä turvaan. Oli kaikenlaista, jonka seurauksena Nordell liitettiin ortodoksiseen kirkkoon ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Uspenskin katedraalista on tullut kotikirkko ja Valamosta kovin rakas.
Aluksi Risto Nordell oli mukana vähän kaikessa: Helsingin ortodoksisen seurakunnan seurakunnanvaltuustossa, kirkolliskokouksessa ja pitkään myös Valamon ystävien puheenjohtajana.
– Niissä hommissa oppi, että ihminen on ihminen, oli sitten kyseessä golfklubi tai kirkolliskokous.
Luottamustehtäviensä ja kirkollisen kulttuurityönsä perusteella Nordell sai Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta Bartolomeokselta harvinaisen arkontin arvonimen. Se on korkein tunnustus, jonka maallikko voi saada. Monet kirkolliset tehtävät ovat kuitenkin saaneet jäädä.
– Nyt on hyvä ihan vain käydä kirkossa. Siellä tuntuu yhtä hyvältä kuin aina ennenkin.
Arjen usko ja kaipaus tuntuvat läheisiltä
Tämän kesän herättäjäjuhlilla Risto Nordell astuu puhujapönttöön. Kun Nordellia pyydettiin seurapuhujaksi, hän kauhistui ja kieltäytyi: eihän hän ole teologi. Ei kuulemma tarvinnutkaan olla.
Herännäisyys on Nordellille tuttua etenkin, kuinkas muutenkaan, musiikin kautta.
– Sain opiskelijana käsiini levyn, jolla Martti Talvela laulaa Siionin virsiä. Sen sanoma oli niin kirkas ja vakava. Rupesin pitämään siioninvirsikonsertteja Salon seudun kirkoissa. Sitten kaikki repesi, kun kuulin ensimmäistä kertaa Viimeiset kiusaukset. Soitin puhki sen levytyksen. Se kolahti sekä musiikillisesti että sanoman puolesta.
Nordell muistelee edesmennyttä kollegaansa Eila-Maija Mirolybovia, joka haastatteli Joonas Kokkosta ennen kuin Viimeiset kiusaukset lähti Metropolitan-oopperaan New Yorkiin. Mirolybov pohti, miten mahtaa Paavo Ruotsalainen taipua suuren maailman oopperalavalle. Kuollaan sitä Amerikassakin, oli Kokkonen vastannut ykskantaan.
Pyrimme tekemään Jumalan valtakuntaa näkyväksi sanoin ja teoin.
– Ja se on totta, kaikkien meidän pitää tehdä tili siitä, miten olemme käyttäneet leiviskämme.
Eräänä kesänä Nordellin perhe teineineen veneili Tahkolla. Sattumoisin samaan aikaan Aholansaaressa esitettiin Viimeiset kiusaukset, Esa Ruuttunen oli Paavona. Kylmät väreet käyvät yhä, kun Nordell muistelee oopperakokemustaan.
– Aivan lopussa Paavo toteaa: ”Voitin. Voitin toki.” Sitten on hiljaisuus ja rummunisku. Ruuttunen asteli pirtin seinää kohti. Kun hän nojasi seinään, koko päivän pilvisenä ollut taivas puhkesi valoon. Viisitoistavuotias lapseni huudahti: ”Faija, sikasiistiä!”
Viimeisten kiusausten libreton kirjoittaja, säveltäjän pikkuserkku Lauri Kokkonen oli Savosta kotoisin. Hän oli elämässään perehtynyt myös ortodoksisuuteen.
– Oopperassa on mukana ortodoksisen kirkon hesykastisen tradition perusrukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Se menee aivan yksi yhteen Paavon ajattelun kanssa, Nordell toteaa.
– Tunnen herännäisyyttä häpeällisen vähän. Olen ymmärtänyt, että herännäisyydessä korostetaan yksinkertaista elämää eikä näytetä suuria tunteita tai kaatuilla kokouksissa. Se on enemmän arjen uskoa ja kaipausta.
Siinä on Nordellin mielestä kovin tuttu klangi.
– Minun maallikon ajatukseni on, että se on myös minun kirkkoni perinnettä, vaatimaton elämäntapa ja hiljaisuus korostuvat. Siksi herännäisyys tuntuu läheiseltä.
Saila Keskiaho
Henkilehti.fi 