Parempaa kuin mikä tahansa mykkäkoulu

Hiljaisuus vetää puoleensa. Ainakin niin voisi päätellä siitä, miten paljon siitä puhutaan. Millaista uskonharjoitusta luterilainen hiljaisuus on ja miltä se tuntuu?

– Ainoa, mitä ihminen voi tehdä, on sanoa Jumalalle kyllä, sanoo pastori Tuuli Aitolehti. Hän ei kuitenkaan tarkoita äänekkäitä huudahduksia, vaan mielen sisäistä, hiljaista puhetta. Aitolehden työpaikalla Helsingin Paavalinkirkolla pidetään Hiljaisuuden festivaali joka syksy. Festivaaliin kuuluu musiikkia, puheenvuoroja ja muun muassa meditaatiota. Aitolehti ohjaa siellä sydänrukousta, yhtä hiljaisen rukouksen muotoa. Sen harjoittaminen on muuttanut hänen elämänsä.

– Olen aina ollut uskossa ja läheisessä suhteessa Jumalan kanssa. Mutta sydänrukoukseen tutustuessani ajattelin, että juuri tässä jokin tekee hyvää ja tyydyttää jonkin tarpeen. Mitä saan sydänrukouksesta, on jotakin sellaista, mitä en saa muusta. Kun aloin harjoittaa sydänrukousta, pääsin elämäni kyytiin, voi pojat, hän huokaisee.

Kaikki alkoi ruuhkavuosista. Aitolehti eli lapsiperhearkea ja teki pappina paljon töitä. Lisäksi hän sairastui MS-tautiin.

– Edessäni kangasteli työkyvyttömyyseläke. Se oli niin iso pala, että meni pitkään sen sulattelussa, miten minulle on käynyt. Olin loppu, eikä mikään hengellinen toiminta tuntunut enää tuoreelta ja ravitsevalta. En halunnut lukea tai tiedollisesti selvittää enää mitään. Istuin metsässä pitkiä aikoja ja aloin tuntea Jumalan kanssani. Olin käynyt retriitinohjaajakoulutuksen, ja minulle oli sanottu, että hiljaisuudesta saa sen, mitä tarvitsee, vaikka ei tietäisi etukäteen, mitä se on. Että hiljaisuudessa saa, mitä eniten todella kaipaa.

Aitolehti oli tutustunut hiljaisuuden harjoittamiseen ja retriitteihin työssään pappina. Papeille hiljaisuuden retriitit ovat jo melko vakiintunut tapa hoitaa itseään. Aitolehdelle sydänrukous tuli tutuksi hänen äitinsä Sirkku Aitolehden kautta.

– Mutta en olisi osannut ikinä kuvitella aiemmin elämässäni, että liike vaikuttaisi näin voimakkaasti, hän sanoo. Hän vetää seurakunnassaan viikoittaista sydänrukouksen ryhmää ja valmistuu ensi keväänä sen ohjaajaksi.

Rukous meditaation vaihtoehtona

Aitolehteen on tehnyt vaikutuksen tarina, jota kerrotaan sydänrukouksen kehittäjästä, amerikkalaisesta trappistimunkki Thomas Keatingista.

– Keatingilta kysyttiin 1970-luvulla luostarissa tietä paikalliseen meditaatiokeskukseen. Keating halusi osoittaa, että samantapainen mietiskelyn tie voisi löytyä myös kristinuskosta.

Myös Aitolehti uskoo, että sydänrukous vastaa samaan tarpeeseen kuin meditaatio ja jooga, joita molempia harjoitetaan myös kirkossa.

– Hiljaisuus yhdistää ihmisiä. Hiljaisuuteen voi astua mistä tahansa, olitpa missä kohdassa vain menossa Kristuksen suossa, hän kuvaa.

Aitolehti uskoo, että hiljainen rukous on tarpeellinen lisä kirkossa sanojen, sanallisen rukouksen ja pohdinnan rinnalle.

– Sydänrukous on yhdenlainen tapa olla yhteydessä Jumalan kanssa. Se on sanaton, mutta siinä, missä se tapahtuu, on valtava syvyys.

Kansanusko elää omaa elämäänsä

Uskontososiologin näkökulma voi vahvistaa Aitolehden ajatuksen ihmisten tarpeesta löytää sanoille ja käsitteille vastapaino tai vaihtoehto.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkija Kimmo Ketolan mielestä hiljaisuuden liikkeeksi kutsuttua suuntausta on hyödyllistä tarkastella Max Weberin jaottelun pohjalta.

– Weberillä oli ajatus toisaalta oppineiston ja koulutettujen asiantuntijoiden uskonnollisuudesta. Tämän tradition ylläpitämiseen ja vartioimiseen, moraalikysymyksiin ja oppiin keskittyvän uskonnollisuuden lisäksi on toinen taso, kansanomainen uskonnollisuus, jota tavalliset ihmiset toteuttavat. Siinä keskeistä ovat usein elämänkriisit, siirtymäriitit ja symbolit, jotka tukevat elämää, Ketola kertoo.

– Kansanomainen uskonnollisuus lähtee arjen huolista, joista käsin turvaudutaan yliluonnolliseen. Myös siihen kuuluu tyypillisesti jonkinlaisia johtohahmoja, erityisen kokemuksen kokeneita, karismaattisia henkilöitä, joiden ympärille kokoontuu seuraajia. Kansanherätyksistä on noussut valovoimaisia henkilöitä, jotka ovat artikuloineet uskonnollista sanomaa kokemustensa pohjalta, hän selittää.

Sydänrukous on sanaton tapa olla yhteydessä Jumalan kanssa.

Näiden kahden välillä on aina ollut jännite, joka elää edelleenkin esimerkiksi kirkossa. Sosiologin näkökulmasta jokainen aika tuottaa omanlaisiaan liikkeitä.

Maailmasta vetäytymisen mahdollisuus, uskonnon keskeinen elementti

Ketola näkee hiljaisuuden liikkeessä jonkinlaisen historian vastaliikkeen oppi- ja sanakeskeiselle luterilaisuudelle. Hänestä myös uusi, pastori ja kirkkotilakonsultti Mika K.T. Pajusen kehittämä jumalanpalvelusmatriisi toimii hyvin erilaisen uskonnollisuuden havainnoinnissa.

– Voidaan erottaa toisistaan neljä erilaista symbolista tilaa, neljä erilaista Jumalan kohtaamisen väylää. Pajusen taulukossa ne ovat nimeltään temppeli, synagoga, koti ja erämaa. Temppeli on uhreja ja symboleja varten, koti arkea varten, synagoga tekstien lukemista ja tulkitsemista sekä opetusta varten ja neljäs, erämaa, on vetäytymistä varten. Arjesta pois kääntyminen, yksinäisyys ja askeesi on yksi tapa vaalia pyhän kokemusta. Tätä jaottelua voisi lukea niin, että synagogapuoli on aika keskeinen luterilaisessa kirkossa ja muut aspektit jääneet katveeseen. Kaikissa pitkäikäisissä uskonnoissa esiintyy ennen pitkää nämä kaikki ulottuvuudet jossain muodossaan. Hiljaisuuden liike vastaisi meillä nyt askeesin ja vetäytymisen eli erämaan orientaatiota, Ketola kuvailee.

Hän näkee hiljaisuuden liikkeen luonnollisena vastapainona opetukseen ja sanaan painottuvalle uskonnollisuudelle kirkossa.

– Kirkossa on rikas mystiikan perinne, josta halutaan ammentaa. Innoitusta on haettu myös vanhoista kirkoista ja kveekareilta. Katolinen perinne kuultaa hiljaisuuden liikkeessä läpi vahvasti. Tämä on luonnollinen kehityskulku ja tiedon lisääntyessä ihmiset löytävät kirkosta myös tämän kokemuksellisen ulottuvuuden. Ajattelen niin, että jotta uskonnollinen perinne säilyisi elinvoimaisena, kaikki neljä elementtiä on oltava.

Uskonnolta etsitään henkilökohtaista merkitystä. Ketolan mukaan mystiikan elpyminen ja korostaminen sopii hyvin yksilölliseen aikaan. Mystiikassahan on kyse ennen kaikkea sisäisestä kokemuksesta.

Mystiikan teologia korostaa ainutkertaista kokemusta sisäisyyden kautta ja kuuntelemista.

– Moni saa henkilökohtaisia virikkeitä mystiikan teologiasta, itämaisista perinteistä, eri uskontojen meditaatioista, harva opillisista tai rituaalisista ulottuvuuksista. Tämä näkyy myös siinä, millä tavoin hindulaisuus ja buddhalaisuus kiinnostavat ihmisiä. Siihen usein liittyy karismaattinen opettaja.

– Hiljaisuuden liikkeen nousu kirkon sisällä ei ole kauhean yllättävää. Mystiikan teologia korostaa ainutkertaista kokemusta sisäisyyden kautta ja kuuntelemista. Meille tutkijoille hiljaisuuden liike ei ole herätysliike, mutta puhumme kirkollisesta liikkeestä.

Siivotut ihmeet hiipivät takaovesta sisään

Jotkut uskontososiologit ovat arvelleet, että sekularisaatio eli maallistuminen on itsessään protestanttinen ilmiö tai suorastaan reformaation seurausta. Maallistuneessa yhteiskunnassa uskonnot eivät ole kadonneet eivätkä merkityksettömiä, vaan uskonto on siirtynyt julkisen vallan alueelta yksityisasiaksi.

– Maallistumisen on nähty olevan seurausta siitä, kun reformaatiossa taikausko ja ihmeet siivottiin pois. Se kavensi ihmisen suhteen pyhään yhteen äärimmäisen kapeaan ulottuvuuteen, jota kutsuttiin Jumalan sanaksi. Voidaan nähdä, että esimerkiksi uushenkisyys on kaikkein suosituinta juuri protestanttisuuden valta-alueilla. Sitä voidaan pitää kansanomaisen uskonnollisuuden muotona, josta ihmiset hakevat apua elämäänsä, Ketola toteaa.

– Se, mikä kirkosta siivottiin ulos reformaatiossa, palaa takaovesta sisään.

Sinapinsiemenen identiteetti

Hiljaisuus lisääntyy kirkossa. Liikkeenä sen katsotaan rantautuneen kansainvälisten ja ekumeenisten suhteiden vilkastumisen myötä 1970-luvulla Englannista ja Ruotsista. Varhain kuollut hiljaisuuteen erikoistunut teologi Heikki Kotila on yhdistänyt retriittitoiminnan käynnistymisen yhteiskunnan nopeaan muutokseen 1970-luvulla. Kirkon piti reagoida modernisaatioon, nuorisokulttuurin muutoksiin ja kaupungistumiseen. Uuden toiminnan suunnittelun keskelle tarvittiin lepoa. Helsingissä järjestettiin Hiljaiset päivät nuorisotyön tekijöille ja nuorisopapeille ensimmäisen kerran vuonna 1973.

Kansainvälisistä ekumeenisista yhteyksistä syntyi 1970-luvulla myös taizéläisen liikkeen yhdistys Sinapinsiemen ry. Sen johtohahmo oli virsitekstiensä kautta kirkon kenties yksi viime vuosikymmenten vaikuttavimmista teologeista, kirjailija Anna-Maija Raittila.

Kansainvälisistä ekumeenisista yhteyksistä syntyi 1970-luvulla myös taizéläisen liikkeen yhdistys Sinapinsiemen ry. Sen johtohahmo oli virsitekstiensä kautta kirkon kenties yksi viime vuosikymmenten vaikuttavimmista teologeista, kirjailija Anna-Maija Raittila.

– Asuinyhteisöt ovat onnistuneet vaihtelevalla menestyksellä, sillä niissä on helposti myös haastavia henkilösuhteita, käytännön haasteita ja taloudellisia vaikeuksia. Silti tällaisen hengellisyyden jäljet suomalaisessa uskonnollisuudessa ovat voineet olla suuria. Sinapinsiemenen identiteettiin kuuluu lähteä hyvin yksinkertaisesta ja pienimuotoisesta. Olennaista on maanläheisyys kaikissa muodoissaan, kuvailee yhdistyksen tiedottaja Kristiina Kallinen.

Taizé-ihmisten kanssa oli raamatunlukua ja hiljaisuutta, eikä ketään, joka selittäisi koko ajan.

Hänen mukaansa Sinapinsiementä ei yhdistyksenä olisi ilman Taizétä, josta ideat yksinkertaisesta elämästä, arjen ekumeniasta ja hiljaisuudesta Raittilan kautta saatiin.

Kotiinpaluun tunne

Hiljaisen hengellisen toiminnan näkyvin muoto ovat tyypillisesti muutaman päivän mittaiset retriitit, hiljaiseen vetäytymiseen tarkoitetut leirit. Niitä järjestävät seurakunnat, hiippakunnat ja erilaiset retriittitalot.

Hiljaista rukousta ja hengellistä ohjausta Suomessa edistää evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen pohjaava, ekumeenisessa hengessä toimiva Hiljaisuuden ystävät ry.

Sen toiminnanjohtajan Juha Tanskan elämään hiljaisuuden liike astui ”joulun ja uuden vuoden välillä vuonna 1983 Ranskassa”.

– Nuoruuteni oli pietistisen herätyskristillinen. Romahdin siitä ja koin, etten pärjää. Olin evankelisen liikkeen vaikutuspiirissä kansanopistossa ja siellä oli joka aamu armo uus. Ensimmäinen vaimoni oli körttisuvusta. Molemmat näistä herätysliikkeistä olivat myönteisiä kokemuksia, mutta jäin kuitenkin ulkopuoliseksi, kun en ollut niihin syntynyt. Teologisen tiedekunnan korkealle virittynyt älyllisyys, ei sekään ollut mitä kaipasin, hän muistelee.

Hiljaisuus tuli vastaan opiskelijoiden matkalla Taizéhen, tarkemmin Kööpenhaminassa.

– Tapasimme paikallisia Taizé-ihmisiä. Heidän kanssaan oli raamatunlukua ja hiljaisuutta, eikä ketään, joka selittäisi koko ajan. Ajattelin, että ai, onko tällaistakin olemassa. Se oli kotiintulemisen tunne.

Tanska piti yhteyttä Raittilaan ja Taizéhen ja osallistui Helsingissä Itä-Pakilassa Taizé-rukoushetkiin, vei nuoria itse Ranskaan.

– Sitten muistan, että Taizé-kokemuksen jälkeen herättäjäjuhlilla tuli sellainen samanlainen tunne, että tämä on tällaista tuumailevaa meininkiä.

Piispatkin huolestuivat

Hiljaisuuden liikkeen alkuaikoina siitä puhuttiin Tanskan mukaan kuudentena herätysliikkeenä ja sitä tarjottiin vaihtoehtona viidesläisyydelle. Painotus on kuitenkin muuttunut.

– Yhdistys ei pyri ottamaan kantaa kirkollisiin kiistakysymyksiin, vaan edustamaan avaraa ja lempeää kristillisyyttä. Ei rakenneta rajoja, eikä ole pyrkimystä herätysliikeprofiiliin. Erilaisilla rajoilla kohdataan myös tämän ajan hengellisiä ja henkisiä etsijöitä.

Hiljaisuuden ystävät ammentaa Tanskan mukaan kirkon vanhasta luostariperinteestä viettää säännöllisiä rukoushetkiä eri vuorokaudenaikoina.

– Kysymys on siitä, miten perinnettä sovelletaan nykyihmiselle. Hiljaisuuden jooga, luontohengellisyys tai sydänrukous ovat ehkä helpommin aukeavia menetelmiä.

Mutta toiminnanjohtajalta voi varmaankin kysyä: mitä tällainen harjoitettava hiljaisuus oikeastaan on? Tanska tarttuu kysymykseen mielellään.

– Kristillinen hiljaisuus on positiivisempaa kuin mikä tahansa mykkäkoulu. Siinä asetutaan läsnäoloon, josta sanotaan, että se on Jumala tai Luoja. Siinä on Toinen, isolla teellä. Nuorempana luulin, että pitää pinnistellä ja tuntea jotakin, nykyisin ajattelen ettei tarvitse tuntea, vaan katsoa myötätuntoisesti myös omaa tyhjyyttä. Jos joku värähdys tulee, se on hyvä, mutta usein on vaikea keskittyä. Tyyni ja hiljainen oleminen riittää.

Tanska muistelee, että 1980-luvulla piispat joutuivat selvittämään teologisesti suositun hiljaisuuden harjoittamista kirkossa.

– Eivät löytäneet esteitä.

Salla Ranta

Taizé [teze:]
Ranskan Pohjois-Burgundissa sijaitseva ekumeeninen nuorisokeskus, jossa voi viettää eripituisia aikoja täydessä hiljaisuudessa, palvelevassa hiljaisuudessa tai palvelemassa. Seuraava Euroopan nuorten aikuisten tapaaminen on Tallinnassa 28.12.2024-1.1.2025.
www.taize.fr

Hiljaisuus Siionin virren säkeiden välissä

Hiljaisuuden liike on tuonut suomalaiseen hengellisyyteen uutta. Samalla siinä on jotain tuttua.

Siionin virsien laulamiseen eli veisuuseen ovat kuuluneet pitkät hengitystauot fraasien välillä. Tauot saattavat olla erimittaisia eri tilanteissa. Olen huomannut, että kaikista pisimmät tauot ovat usein nuorten veisuissa.

Ehkä se johtuu paikasta. Nuorten Siionin virsien veisuulle keskeinen paikka on Aholansaaressa oleva Paavon pirtti. Yli 170-vuotiaan pirtin tummuus ja ympärillä oleva hiljaisuus suorastaan kutsuu venyttämään hiljaisia hetkiä säkeiden välillä.

Kun hengitystauot ovat pitkiä ja tumma pirtti ympärillä huokuu hiljaisuutta, Siionin virsien veisuusta tulee rauhoittavaa, meditatiivista. Jos vielä virsien välillä on jopa minuuttien mittaisia taukoja, kun kukaan ei ehdota uutta virttä, ovat veisuut hiljaisuuden harjoitusta.

Veisuiden jälkeen hiljaisuuden retriitin rukoushetki voi tuntua hyvinkin tutulta.

Siionin virret sisältävät sanojensakin puolesta keskittymistä Jumalan ja sielun sisimmän väliseen hiljaisuuteen. Esimerkki tästä on Johan Kahlin iltavirsi Maat, metsät hiljenneinä (SV 220, Virsikirja 560). Siinä koko luomakunta painuu levolle. Virren alkuperäisessä versiossa kerrotaan myös syy tälle: ”Maat, metsät, meret kaikki” ovat hiljaa, jotta sieluni saat yksin puhella, tehdä kiitosta Luojalle.

Tällaista sydänrukousta virsiperinteemme on kantanut jo vuosisatoja ennen ensimmäistä pidettyä hiljaisuuden retriittiä.