Liian kauhea risti

Jeesuksen teloituskuvasta on tullut kristinuskon tunnetuin symboli. Kirkkotaiteessa ristille on ripustettu vuosisatojen aikana monenlaisia kuvia ihmiseksi tulleesta Jumalasta. Kuvataiteilija ja pappi Ilkka Sariola tutkii ja maalaa krusifikseja, joista viimeisimmässä on rauhan teema.

– Jos Jeesus olisi kuollut hiljattain, pieniä sähkötuoleja ripustettaisiin katolilaisten lasten kaulaan, amerikkalaisen koomikko Lenny Brucen kerrotaan veistelleen 1960-luvulla.

Vitsi osuu kristinuskon symbolin ytimeen. Kuolemanrangaistuksen ja julkisen häpäisyn välineestä tuli kristittyjen merkki vasta alle tuhat vuotta sitten.

– Usein ajatellaan, että risti on aina ollut meidän symbolimme, mutta Kristus-uskoon viittaavat kirjainyhdistelmät ja kalasymboli olivat paljon vanhempia, kertoo krusifikseja tutkinut ja maalannut taiteilija ja pappi Ilkka Sariola.

Hänen mukaansa varhaisille kristityille tärkeitä olivat Kristus-monogrammi ja symbolit kala, ankkuri ja karitsa. Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta on kirjoitettu päällekkäin (X=K, P=R). Kalaa tarkoittavan kreikankielisen sanan kirjamet (ι-χ-θ-ύ-ς) tulevat sanojen Iesous Kristos Theou Hyios Soter, Jeesus Kristus Jumalan Poika, Vapahtaja, alkukirjaimista.

Ristin käyttö kristittyjen symbolina yleistyi vasta 400-luvulla. Keisari Konstantinus Suuren ja hänen seuraajansa Liciniuksen valtakaudella Roomassa painettiin rahoihin ristejä, joita ympäröi voittajan seppele.

Vanhin tunnettu ristiinnaulitun kuva oli pilakuva

Vanhan testamentin jumalankuvakielto vaikutti pitkään. Vasta vuonna 787 ekumeeninen kirkolliskokous päätti, että Kristusta voi kuvata myös pyhissä kuvissa. Vaikka alkukristityt eivät maalanneet eivätkä muotoilleet ristiä saati krusifiksia katseltavaksi kuvaksi, he piirsivät sen ilmaan tai otsaan ennen rukousta. Julkista häpeää ja kuolemanrangaistusta merkitsevällä esineellä oli mahtava merkitys myös evankeliumien kirjoittajille ja Paavalille, jonka mukaan koko risti on aivan hullu asia katsottuna uskon ulkopuolelta.

”Teloitusmenetelmänä ristiin naulitseminen on ollut niin hirveä, että on mennyt aikaa, että sen kuvaamisesta on voinut tulla kuvallinen symboli.”

– Varhaisimpana esittävänä kuvana ristiinnaulitsemisesta pidetään pieneen marmorinpalaan karkealla kädellä raaputettua pilkkakuvaa, jota sanotaan Alexamenoksen graffitiksi (todennäköisesti n. 200), Sariola kertoo.

Kuvassa on ristiin naulittu mies, jolla on aasin pää.

– Tuohon aikaan kristinuskoa pidettiin juutalaisuuden lahkona. Erään roomalaisen uskomuksen mukaan juutalaiset palvoivat jumalaa, jolla on aasin pää. Ristin juurella voi nähdä pienemmän palvovan hahmon, jonka alla on teksti: “Alexamenos palvoo Jumalaansa.”

Kuvasta tuli tunnettu, vaikka se ei ole taiteellisesti kovin korkeatasoinen. On arveltu, että vastaavia pilakuvia tehtiin tuohon aikaan paljonkin.

– Toinen varhaisimmista on Gazan krusifiksi, amuletti, aivan huikean kummallinen soikea
kiveen tehty maaginen tulkinta Jeesuksesta. Siinä Jeesuksen pää on valtavan suuri ja kuvassa on haluttu korostaa häpäisyä myös seksuaalisesti, koska tukehtumiskuolemaan liittyvä erektio on siihen kuvattu, Sariola selittää.

– Logiikka on se, että teloitusmenetelmänä ristiin naulitseminen on ollut niin hirveä, että on mennyt aikaa, että sen kuvaamisesta on voinut tulla kuvallinen symboli.

Monet krusifiksit ovatkin tunnelmaltaan kaukana historiallisesta tapahtumasta. Krusifiksilla on haluttu ilmentää myös kuoleman voittamista. Silloin ristiriita naulattujen jäsenten ja lempeiden
kasvojen välillä on itsessään kristillistä saarnaa.

Ensimmäinen kuva ristiinnaulitusta oli pilkkakuva. (Vasemmalla Alexamenoksen graffit todennäköisesti noinvuoden 200 tienoilta). Aluksi kirkkotaiteeseen tulleissa ristiinnaulitun kuvissa Kristus näyttäytyi voittoisana. Myöhemmin krusifiksit alkoivat kuvata Jumalankärsimystä. (Keskellä krusifiksi Pisasta 1200-luvulta ja oikealla Ristin Johanneksen piirros 1500-luvulta.) Kuvat: Wikimedia Commons

Kituvan silmät sulkeutuvat

Sariolaa kiehtoo krusifikseissa eniten se, miten ne kuvaavat joko Jumalan kärsimystä tai kunniakasta, kuoleman voittanutta Jeesusta, joka ei näytä kärsivän lainkaan. Voitokkaissa triumfiristeissä Jeesus näyttää levolliselta ja hänen silmänsä ovat auki. Ruumis on suorassa ja sen ryhti ilmentää voimaa, terveyttä ja tasapainoa. Kituvalla silmät sulkeutuisivat.

Sariolan öljyvärein maalaamia krusifikseja voi nähdä Helsingissä Kallion ja Paavalin kirkoissa. Hän myös luennoi ja kirjoittaa lempiaiheestaan. Sariola on papin poika ja sanoo kantaneensa kristillistä kuvastoa sisällään koko elämänsä.

Ensin kuvataitelijaksi ja myöhemmin teologiksi opiskellut taiteilija löysi kahden intohimonsa, uskonnon ja taiteen, risteyskohdan keskiajan ja varhaisrenessanssin krusifikseista teologian opiskelijoiden opintomatkalla Italian Assisissa. Siellä sijaitsee 1100-luvulla maalattu San Damianon krusifiksi, jonka kerrotaan puhuneen Franciscus Assisilaiselle. Sen paneelimaisen muodon Sariola on antanut myös omille krusifikseilleen.

Niissä, kuten San Damianon krusifiksissa ristin taustalla on kehys ja paneelit, joihin sijoittuu henkilöitä, tapahtumia ja maisemia sekä eläimiä. Usein ristin poikkipuun taustalla nähty horisontaalinen musta väri merkitsee tyhjää hautaa, voitettua kuolemaa.

Sariola opettaa lukemaan tällaisia paneeleista koostuvia krusifikseja alhaalta ylöspäin.

– Alas on yleensä kuvattu pahin paikka, kuten Golgata. Ylimpänä on usein enkeleitä, tai siellä voi nähdä pelikaanin, josta uskottiin, että se ruokkii poikasiaan omalla lihallaan, Sariola kertoo.

Sivuilla nähdään tavallisesti Jeesuksen lähimpiä, vasemmalla Maria ja oikealla Johannes.

Krusifiksien linnut ovat kiehtoneet Sariolaa erityisesti. San Damianon ristin juurella oli nähty kukko muistuttamassa siitä, miten seuraajat kielsivät tuntevansa Jeesusta, kun siitä olisi ollut heille vaaraa. Sariola on kuitenkin vakuuttunut siitä, että lintu on nuori riikinkukko.

– Riikinkukosta uskottiin, että sen liha ei mätäne. Varhaiset kristityt käyttivät sitä ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän symbolina. Kaiken lisäksi kuvan kukko on poikanen, sen täplät sopivat siihen täsmälleen. Ylipäänsä minua kiinnosti, minkä linnun tuhatluvun maalari on krusifiksiin valinnut, hän kertoo.

Sariola on maalannut ristille myös västäräkin ja punatulkun. Fransiskus Assisilaisen kanssa Jeesuksen jaloissa on varpunen, uhrilintu, joita Jeesuksen aikana myytiin edullisesti.

Kärsimys tuli kuvaan keskiajalla

Keskiajan fransiskaaniliikkeen myötä alkoi yleistyä ristiinnaulitun kärsimyksen kuvaaminen.

– Vaikka me luterilaiset ajatellaan, että tämä kärsivä on meidän Jumalamme, se puoli tuli kuvataiteeseen vasta 1200–1300-luvulla, Sariola sanoo.

Paneeleista koostuvia krusifikseja luetaan alhaalta ylöspäin.

San Damianon krusifiksin Jeesus ei edes näytä riippuvan ristillä, vaan pikemminkin seisovan sitä vasten.

900-luvulla tammesta veistetty Kölnin tuomiokirkossa sijaitseva Geron krusifiksi on ensimmäisiä ristillä kärsivää Jeesusta kuvaavia tunnettuja teoksia.

– Lähestyn krusifikseja dogmaattisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa se, miten opin kehitys näkyy kuvissa, Sariola sanoo.

– Pää on rintaa vasten, silmät ovat kiinni, vatsa työntynyt esiin, suu on raollaan ja kylkihaava näkyy selvästi, Sariola luettelee.

Orjantappurakruunua ei ole, vaan sädekehä. Ruumis on taipunut kaarelle. S- tai Z-kirjaimen muotoon kivusta vääntyneessä vapahtajan vartalossa on nähty viittaus Mooseksen pronssikäärmeeseen.

– Olen ajatellut tätä niin, että keskiajalla tapahtuu myös muutos pelastuksen ajattelemisessa. Syntyy ajatus siitä, että kärsimykseen samastuminen saa aikaan ihmisen kääntymisen, Sariola selittää.

– Oma lunastusopillinen ajatteluni lähtee siitä, että Jeesus on niin inhimillinen, että Hän tuntee kaiken, siis Jumala on niin inhimillinen. Ristinkuolema voidaan tapahtumana viedä minne tahansa, koska voimme muistaa, miten Jeesus itse suhtautui kärsiviin, hän sanoo.

Sariolan mustavalkoinen piirros ristiinnaulitusta ostettiin hiljattain näyttelystä modernin taiteen museo Kiasman kokoelmiin.

– On ihmeellistä, että kuvani meni nyt jonnekin pysyvään paikkaan, Sariola sanoo tarkoittaen museota.

Taide elää pitkään tekijänsä jälkeen.

Taiteilijan kaksi Jeesusta

Sariolan kaksi suurta krusifiksia on päätynyt myös melko pysyviin paikkoihin, Helsingin Kallion ja Paavalin kirkkoihin. Ne ovat sinisävyisiä.

– Ajattelin ehkä pohjoista, hän sanoo.

Teokset on maalattu öljyväreillä puuhun kiinnitetylle kankaalle, kuten keskiajalla tehtiin.

– En ole ikonimaalari, vaan haluan vapauden, hän kuvaa.

Krusifiksin maalaustyön rahoittaminen ei ole helppoa, koska kirkkotaiteen rahoittajia ei ole.

– Ensimmäisen, Hiljaisen lauantain krusifiksin tekemiseen tarvittavan summan olin säästänyt papin palkasta, Kallion seurakunnassa pappina aiemmin työskennellyt Sariola kertoo.

Hiljaisen lauantain krusifiksin Jeesus ei ole kituva eikä toisaalta täysin kivun yläpuolellakaan. Pikemminkin hän on taiteilijan mukaan kärsimyksen ja kuoleman voittamisen välivaiheessa. Ruumis on mutkalla, mutta silmät ovat auki ja ilme on levollinen.

– Se on siinä mielessä tehty vanhimman tradition mukaan, hän toteaa. Alaosaan on kuvattu Birkenaun keskitysleirin portti.

Teoksen nimi tulee Jeesuksen hautaamisesta pääsiäislauantaina. Seurakunta on nollapisteessä, mestari haudassa, toiveet ja unelmat samoin. Uudempi Sariolan krusifikseista on nimeltään Rauhan krusifiksi ja se on Paavalin kirkossa. Teokseen on vaikuttanut Jesajan kirjan visio rauhasta ja vapautuksesta:

”Tällä vuorella hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä, vaatteen joka on levitetty niiden ylle. Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta yyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut.” (Jes. 25: 7–8).

– Se on kidutuskuva, Sariola toteaa.

Kärsivää Jeesusta esittävän krusifiksin valmistumista hidasti oman isän kuolema ja kuolleen isän kasvojen ilme, jota hänen oli vaikea saada mielestään. Rauhan krusifiksiin Sariola on maalannut ajankohtaisia kärsimyksen kuvia. Pelastusrengas viittaa Välimeren ylittävään pakolaisvirtaan, Kristuksen takana avautuu merinäkymä, johon on kuvattu Normandian maihinnousun palavia aluksia vuodelta 1944, pääpaneelissa saksalaiset sotilaat odottavat rannalla aseineen. Jeesus on keskellä kärsimystä.

Simpukka toistuu ristin horisontaalisissa ja vertikaalisissa ornamenteissa.

– Simpukka on varhainen ikuisen elämän ja kirkkauden symboli sekä pyhiinvaeltajien merkki. Vanhojen symbolien lisäksi teoksessa näkyy sateenkaarilippu.

Joskus krusifiksin ylimmässä paneelissa voi nähdä Jeesuksen kiipeämässä Isän kädelle. Ylhäällä voi nähdä myös linnun tai enkeleitä, mutta Sariola halusi maalata sinne luomakunnan yhteyden merkiksi muita maan siivekkäitä, mehiläisen ja kärpäsen. Kun hyönteiset kuolevat, kuolemme mekin.

– Joiltakin ortodoksystäviltäni tuli happamia viestejä siitä, miten läntistä traditiota edustan, mutta kun teos oli valmis, sain heiltä ikonin valmistumiseen kuuluvan rukouksen, se oli ihanaa.

Sariola ei ole vieläkään saanut tarpeekseen krusifikseista.

”Oma lunastusopillinen ajatteluni lähtee siitä, että Jeesus on niin inhimillinen, että Hän tuntee kaiken, siis Jumala on niin inhimillinen.”

– Seuraava, joka minulla on mielessäni, olisi valtavan suuri ja suora, majesteetillinen ja rauhallinen. Tarvitsisin vuoden sen maalaamiseen.

Sakramentteja vuotava kylkihaava on äidin puolella

Ristiinnaulitun kuvissa huomio kiinnittyy helposti haavoihin ja naulanreikiin. Neljän raajoihin tehdyn naulanreiän ja kylkeen tehdyn viillon mukaan pitkäperjantaina kirkossa voi nähdä viisi punaista ruusua alttarilla.

Myös jalkojen asento korostuu, ovathan ne usein lähimpänä katsojaa. Vielä varhaiskeskiajan kuvissa Jeesus nojaa ryhdikkään näköisenä jalkatukeen, pieneen poikkipuuhun. Joissakin myöhäisimmissä krusifikseissa ne on aseteltu ja naulattu yhdellä naulalla toistensa päälle.

– Arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty lähinnä jälkiä köysistä, ei niinkään nauloista, Sariola
selittää. Todennäköisesti historian Jeesuksen jalat oli hänen mukaansa sidottu ja vain kantaluuhun oli lyöty sivuittain naula. Jeesus on todennäköisesti ollut alasti kuollessaan, lannevaate on “uskon kieltä”, taiteilija selittää.

Jeesuksen kyljessä kuvataan usein haava, josta vuotaa verta ja vettä sakramenttien merkiksi,
hänen oikean kylkensä puolella, äitinsä lähellä.

– Historiallisesti haavan tekeminen oli sotilaiden testi: jos vuotaa vettä, ihminen on kuollut.

Kuolemaa saatettiin nopeuttaa katkomalla säärien luita. Jos Raamatun aikajanaan uskotaan, Jeesus eli melko pitkään ristillä, Sariola sanoo.

– Kysymys siitä, miksi Jumalan piti kärsiä niin paljon, on kristinuskon paradoksi, jota haluan kuvata. Sen käsittämättömimmän paradoksin äärellä haluan olla ajattelijana ja taitelijana.

Salla Ranta