Mistä suomigospel on tulossa?    

GoViitasen Piia esiintyi Vantaan herättäjäjuhlilla 2016.
Kuva: Mira Strengell

Suomalaisesta musiikista puhuttaessa hengellistä populäärimusiikkia päädyttiin aikanaan kutsumaan gospeliksi, vaikka tyylillisesti onkin aina oltu melko etäällä siitä, mitä sanalla kansainvälisessä musiikkipuheenparressa tarkoitetaan. Tässä jutussa sukelletaan häpeämättömän subjektiivisuuden kautta suomalaisen gospelmusiikin vaiheisiin ja pohditaan, mitä gospelkulttuurille kuuluu nykyään.

Teksti: Markus Asunta

Oma odysseiani, eli miltä gospelkulttuuri tuntui fanin näkökulmasta

Vietin nuoruuteni suurelta osin piireissä, joissa hengellinen nuorisomusiikki kuului luontevasti asiaan. Siihen aikaan itselleni ehdottomasti merkityksellisin kotimainen bändi oli Terapia, jonka kolmen särökitaran äänivalli yhdistettynä suomenkieliseen lauluun oli itse asiassa 1990-luvulla tavallaan aikaansa edellä. Myöhemmin suomen löysivät laulukielekseen sellaiset ryhmät kuin Kotiteollisuus, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Mokoma ja varsin monet muut yhtyeet.

Tuskin yhdelläkään näistä ryhmistä oli mitään tyylillistä velkaa Terapialle, mutta en voi olla ajattelematta, olisiko Terapiasta hieman toisenlaisella ajoituksella voinut tulla hengellisiä piirejä laajemmin tunnettu bändi. Kolmannesta levystä eteenpäin yhtyeen sanoituksetkin olivat sellaisia, että teksteistä vastannut Petri Lassila tuntui yhtä lailla karttavan helppoja ratkaisuja ja olevan karttamatta kristillisen uskon pureskelua.

Terapian keikoista jäi hienoja muistoja. Muistan kokeneeni ne suorastaan puhdistaviksi: usein kovaäänisen musiikin ja heviäijäenergian myötä sielun tuska vaihtui kipuun niskassa.

Muita itseeni vaikutuksen olivat bass’n Helen ja Pekka Simojoen luotsaama Exit. Ensin mainitun Taisteluni-hittikappaleessa on edelleen mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimmista kitarasooloista, ja sanatkin ovat kestäneet aikaa. Nykyäänhän kappale löytyy muun muassa Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Exit taas oli jo silloin aikanaan jotenkin vänkä juttu, ryhmä esitti Toto-vaikutteista aikuispoprockia teineille. Keikoilla oli hyvä meininki, en kokenut esimerkiksi bändin julistusta mitenkään erityisen ahdistavaksi. Jonkinlainen ylhäältäpäin tuleva opetuksellinen meininki sen sijaan jäi mieleen häiritsevänä.

Innostuin viidentoista vuoden iän kieppeillä myös äärimmäisestä metallimusiikista, ja tuntui luonnolliselta valikoida levylautaselle oman arvomaailmansa mukaisia bändejä. Ympyrät olivat Suomessa aika nuoret, ja enemmistö bändeistä taisi tulla helluntaiherätyksen piireistä. Tällaisessa muisteluvaiheessa täytyy mainioista ryhmistä mainita Deuteronomium, jonka jäsenten kanssa olemme pitäneet harvakseltaan yhteyttä kaikki nämä vuodet. Samoin täytyy sanoa, että Jaakko Löytyn äänen roso osui minun nuorukaisensydämessäni samaan kohtaan kuin raskas musiikki. Samaan kohtaan osuivat myöhempinä myös Siionin virsien raskassoutuisuus ja tummat sävyt, jotka yhdessä ystäväkansan seuran kanssa vetivät opiskelijapojan veisaavaan joukkoon.

Bändimusiikki oli minun kulttuurista äidinkieltäni, sen liveilmaisuun kuuluivat värivalot ja savukoneet. Oli jotenkin hämmentävää kuulla nuorena körttiläistyneenä aikuisena herännäisyhteisön sisällä kritiikkiä siitä, että värjätyt tukat, savukoneet ja valosysteemit gospelbändeillä ovat jonkinlaista hengellistä helppoheikkeilyä. Sen sijaan uskonratkaisuun painostavat sävyt niin teksteissä kuin lavaspiikeissä häiritsivät jo nuorena siellä, missä niitä kuuli. Samoin taiteellisesta näkökulmasta monien julistavampien bändien tekstimaailma ja musiikki tuntuivat usein olevan ristiriidassa. Näitä sitten ruodimme muutaman samanmielisen seurakuntanuoren kanssa ja tunsimme itsemme älykkäiksi.

Teininä seurakunnan nuorisotilassa tuli myös lueskeltua Music Mission -nimistä lehteä, joka kantoi alaotsikkoa Gospelkulttuurin äänijänne. Olisinkohan sitten ollut tilaajakin jonkin aikaa. Lehden nimeen ilmaantui 1990-luvun lopulla &-merkki, kun Suomen Lähetysseura osti lehden, itse olin Lähetysseuran nuorisotyön kasvatti. Päädyttyäni kansalaisvelvollisuuksien ja opiskelun tuomana Helsinkiin otin yhteyttä toimitukseen ja pääsin kirjoittamaan lehteen. Fanipoika pääsi toimittajaksi, tapaamaan muusikoita ja reissaamaan juttukeikoilla parhaimmillaan Saksassa asti.

Jaakko Löytty, Pekka Simojoki ja Petri Laaksonen yhdistivät voimansa ”Gospel Gentlemen” -kiertueella.
Kuvassa ollaan matkalla kirkosta toiseen 2018.
Kuva: Jaakko Löytyn kotialbumi

Katsaus historiaan

Kun Jaakko Löytty aloitti lauluntekemisen, häntä innoittivat muun muassa amerikkalaiset laulaja-lauluntekijät, joiden musiikissa uskonnollinen kuvasto ja pyrkimys tämänpuoleiseen oikeudenmukaisuuteen kulkivat rinta rinnan. Samoin Löytty on kertonut lukuisissa haastatteluissa Namibiassa lähetyslapsena viettämänsä lapsuuden vaikutuksesta esimerkiksi siihen, että apartheidin todellisuus oli hänelle tuttu. Niinpä oli hyvin luontevaa, että alusta lähtien Löytyn laulujen hengellisyydessä kuului myös kaipaus oikeudenmukaisuuteen, Jumalan valtakunnan tulemiseen tässä ajassa. Pekka Simojoen laulajanuran alku muuten johtuu kuulemma myös Jaakko Löytystä: Simojoki on kertonut Löytyn vihanneen aikanaan laulamista Swakopmundin koulussa. Kun hän sitten kuuli Jaakko Löytyn ryhtyneen laulamaan, hän ajatteli että “kyllä minäkin sitten”.

Amerikkalaisen singer-songwriter-perinteen vaikutus niin Löyttyyn kuin erinäisiin muihin kristillisessä kentässä vaikuttaneisiin lauluntekijöihin on ilmeinen. Lauluntekijämusiikin voidaan sanoa syntyneen 1960-luvun lopulla folkin nousun siivittämänä. Pääosassa oli laulu, jonka tekijä esitti itse, omalla äänellään ja itseään säestäen. Folkliikkeestä puheen ollen, Suomi-gospelin ehdottomaksi pioneeriksi voitaneen kutsua Heikki Laitisen johtamaa Sataset-trioa.

Jouko Mäki-Lohiluomakin aloitti laulunteon 1970-luvulla hengellisin aihein, pienen ihmisen puolella ollen. Mäki-Lohiluoman laulujen kantaaottavuus ei niinkään osoita sormella vääryyttä vaan kertoo tarinan tarkoin riimein ja yhtä aikaa lempeää sekä terävän ironista huumoria kaihtamatta. Hänen Teppo Nuorvan kanssa tekemänsä duolevy Pitkä päivä, lyhyt yö on klassikko, jonka perusteella duoa on verrattu perustellusti Simon & Garfunkeliin.

Sielun pelastus kasvoi suomalaisessa gospelissa kuitenkin usein keskusteemaksi — on kyseessä sitten taiteilijan oma tai kuulijan sielu. Evankeliumi ja oikeudenmukaisuus eivät toki ole erillisiä asioita, mutta on eri asia, jos artistin tavoite on ensisijaisesti “voittaa sieluja Kristukselle” kuin jos hän tahtoo laulaa elämästä uskonsa perspektiivistä käsin.

Suomalaisista gospelbändeistä puhuttaessa on yksi nimi, jota ei voi jättää mainitsematta: Pro Fide. Bändi on ollut olemassa vuodesta 1966, eli vain neljä vuotta vähemmän kuin Rolling Stones! Toisin kuin brittikollegoilla, kokoonpano on vaihtunut vuosien varrella moneen kertaan. Mukana on ollut yhteensä 40 soittajaa ja kourallinen miksaajia. Soittajien määrä ja seitsemälle vuosikymmenelle ulottuva ura selittävät musiikkityylin suuret vaihtelut: tyylien kirjo on kulkenut alun akustisista kitaroista progesävyiseen rockiin, Deep Purplea kaikuvaan hardrockiin ja moderniin poprockiin. Bändin taustayhteisönä on alkuvuosista asti toiminut Suomen Raamattuopisto.

Pro Fiden jäsenistöstä nousee esiin kaksi nimeä: Juha Kela ja Mikko Kuustonen. Juha Kela toimi bändin musiikillisena johtajana vuodesta 1974 traagiseen kuolemaansa auto-onnettomuudessa vuonna 1985 asti. Mikko Kuustonen taas lauloi bändissä vuosina 1979–88. Kun hän siirtyi maalliselle uralle, häntä syytettiin paikoitellen luopioksi. Syntyi termi “tehdä Kuustoset”. Kun Pekka Ruuska julkaisi Edu Kettusen tuottaman Yhdestoista hetki -levynsä ja Rafaelin enkeli -sinkun vuonna 1991, hänen sanottiin tehneen Kuustoset, joskin hiljalleen aletiin puhua myös “Ruuskien” tekemisestä. Mainittakoon, että Kuustosen ja vanhojen bändikavereiden välille lähtö ei aiheuttanut skismaa. Siirtymävaiheessa Pro Fide ja Q-Stone tuottivat yhdessä englanninkielisen EP:n Viimeiseen kaupunkiin -levyn lauluista.

Toinen pitkän linjan evankelioiva bändi on The Road. Kankaanpään seurakunnan nuorisotyöprojektista lähtenyt bändi on keikkaillut Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tukemana yli 35 vuoden ajan ja juhli 40-vuotissyntymäpäiväänsä viime elokuussa.

1980-luvulla aktiivisimpia vuosiaan viettäneistä bändeistä on syytä mainita vielä Lasse Heikkilän johtama Gospel Power, jonka solistina toimi aikanaan muun muassa sittemmin kummelimiehenä ja toki laulajanakin tunnettu Heikki Hela. Bändin ympärille perustettiin sittemmin tamperelaisten gospelbändien tukiyhdistykseksi laajentunut Gospel Power ry, jonka tuella toimivat.

1990-lukua voidaan pitää suomigospelin kulta-aikana. Musiikkityylien kirjo laajeni, bändejä tuli lisää ja keikoilla oli ajoittain suorastaan hurmoksellinen tunnelma. 90-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun bändejä muun muassa The Rain ja gospelkliseitä suloisesti rikkonut punkbändi No Man’s Band. Gospelbändit saattoivat aikanaan pitää koulussa päiväkeikan ja illalla varsinaisen konserttinsa. Lisäksi Maata näkyvissä -festivaalin lisäksi gospeltapahtumia oli nykyaikaan nähden aika paljon.

Bändikuvoiden ulkopuolella 1990-luvun suomigospel piti sisällään lauluntekijäperinteen jatkumisen, erityisesti herännäishenkisissä piireissä. On syytä mainita yhtäältä J. Jyrä kuin Mika Nuorva ja Pekka Kosonen Soihtuorkestereineen.

2000-luvun alkupuoliskon jälkeen suomigospel katosi hiljalleen omalta tutkaltani. Artisteja kuitenkin on, hienojakin. Ja vanhat tekijät jaksavat tehdä uutta musiikkia: Niin Löytty, Pekka Simojoki kuin Petri Laaksonen ovat julkaisseet vastikään uudet levyt näkyen Spotifyn soittolistoillakin. Gospel Power on tehnyt viime vuosina uusia keikkoja.

Uusista tekijöistä mainitsen kaksi esimerkkiä. Yhtäältä Viitasen Piia käsittelee hengellisyyttä ja suhdetta Jumalaan hyvin luontevasti omassa modernissa lauluntekijäfolkissaan. Silmiini osui myös Park 7 -niminen moderni kitararockbändi, joka levyttää Capitol Recordsille!

Sitten on tietysti rap ja hiphop. Olen itse nähnyt monissa taidokkaissa rapsanoittajissa lauluntekijäperinteen uuden sukupolven. Kristillisiä arvoja julkisesti esillä pitäneistä raptähdistä tunnetuin lienee Ruudolf, joka tosin ei tee enää aktiivisesti musiikkia. PapiPike, entinen PastoriPike räppäsi gospelpainotteisesti Pastorit-ryhmän kanssa. Sitten on tietysti teologiälykkö Lauri Kemppaisen rap-projekti Daikini ja Suomen virallisella listallakin nähty Immanuel.

Gospel-konsertit ovat olleet pitkään osa herättäjäjuhlien oheisohjelmaa. Teppo Nuorva esiintyi Laihialla 1994.
Kuva: Herättäjä-Yhdistyksen arkisto

Gospelmusiikki tähtien korkeakouluna

Mikko Kuustonen ja Pekka Ruuska ovat takavuosilta hyviä esimerkkejä musiikin valtavirtaan nousseista laulajista, joilla on vankat juuret hengellisessä musiikissa. Anssi Kela on paitsi gospelmuusikon poika, myös aloittanut musiikintekemisensä gospelpiireistä. Hän on puhunut gospelajoista “musiikillisena korkeakoulunaan”. Mitä tulee hengellisistä lauluista aloittaneisiin solisteihin, niin Pekka Ruuskan ja Mikko Kuustosen hienot urat ovat olleet ikään kuin alkusoittoa sille suosiolle, jonka Juha Tapio on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana saavuttanut.

Myös moni eturivin soittaja on vaikuttanut hengellisen musiikin kuvioissa. Heistä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kitaravelho Heikki Silvennoinen, basisti Harri Rantanen, klassinen pianisti Jouko Laivuori. Niin, ja kapellimestari Osmo Vänskä soittaa saksofonia Pro Fiden Lauluja kahdesta maailmasta -levyllä!

Tämän vuosituhannen itselleni vieraammiksi jääneisiin bändeihin lukeutunut .kls (alkujaan Kiitän Luojaa Sinusta) on soinut kuluneena syksynä Spotifyn Uuden suomalaisen musiikin listalla. Iskelmä kuuluu kaikille -listalta taas löytyy Turvakytkin-bändissä aloittanut, vuoden 2020 Nuoren seurakunnan veisukirjan toimituskuntaa johtanut Tommi Kalenius. Kantaaottavan gospelin kilpailun aikanaan voittanut Joose Keskitalo on puolestaan luonut oman, vakaan fanipohjansa ja kulttimaineen omalaatuisilla ja hämmentävilläkin lauluillaan.

Tietysti reitti saattaa kulkea myös “maallisesta” musiikista gospelin pariin, kuten kävi Jukka Leppilammelle. Hänenkin musiikkinsa on vuosienvarrella kypsynyt julistavasta sävykkääksi.

…ja minne se on menossa?
Mikko Saari: Seurakuntien täytyy tukea nuorten luovuutta enemmän

Onko gospelmusiikki menettänyt relevanssiaan? Tuntuu hieman siltä. Perspektiiviharha on mahdollinen, joten halusin keskustella aiheesta jonkun kanssa. Niinpä otan yhteyden Mikko Saareen, joka on pitkän linjan nuorisotyönohjaaja, Music&Mission-lehden entinen toimitussihteeri, musiikin suurkuluttaja ja DJ.

– Mielestäni Idän ihmeet (2006–2016) oli viimeinen isompi “suomigospel-ilmiö”. He tekivät persoonallista, omintakeista ja hyvää musaa raikkaalla otteella. Viimeistään heidän lopetettuaan alkoi jäähdyttely. Muut tämän vuosituhannen uudet gospelartistit ovat mielestäni jääneet marginaaliin, Saari sanoo.

– Oli aika, jolloin kaikki Suomen seurakunnat ryntäsivät kerran vuodessa Turkuun Maata näkyvissä -festivaaleille. Uuden ajan keskustelu arvokysymyksistä johti kerran vuodessa uudelleenarviointiin ja festivaalikäynnin boikotointiin, sinänsä aivan oikeista syistä, hän muistuttaa ja huomauttaa, että gospelmusiikin relevanssin kuihtuminen ajoittuu samaan kohtaan.

Muitakin syitä toki on, musiikinkulutuksen digitalisoituminen ja siirtyminen suoratoistopalveluihin on johtanut siihen, että musiikkia ei kuunnella täyspitkä levy ja artisti edellä, vaan biisi kerrallaan. Algoritmit nostavat ihmisten syötteisiin näkyviin jo valmiiksi suosittuja kappaleita, ja vähääkään marginaalisempi musiikki jää lähes kokonaan kuulijoitta.

Saari näkee suomalaisen gospelmusiikin tulevaisuuden seurakuntien nuorisotyössä.

– Toivon että seurakunnat pystyisivät antamaan nuorille ikään kuin tyhjää paperia ja rohkaisemaan tekemään omannäköistään taidetta, jossa “lafkan arvot” näkyvät, Saari sanoo.

Aikuisen rooli ei ole neuvoa ylhäältä, mitä tulee tehdä vaan näyttää mallia ja antaa apunsa. Paikallisuus on Mikko Saaren mielestä yksi merkittävä asia. Pyhä hetki kurssikeskus Päiväkummun Riihikirkossa Orivedellä synnytti laajalti rakastetun hymnin.

– Jossakin saattaa riparin pienen piirin insideläppä kasvaa hittikappaleen “huukiksi”. Kun nuoret saavat mahdollisuuden oivallukseen, siinä voi syntyä jotain upeaa. Vaikka uusia Riihikirkkohymnejä!

Markus Asunta