Vieraalla maalla omien parissa — kirkon ulkosuomalaistyötä ennen ja nyt

Ensimmäisenä näin lentokoneen ikkunasta Teiden. Tulivuori, jonka huippu nousee yli kolmen ja puolen kilometrin korkeuteen, hallitsee maisemia Teneriffalla ja on vaikuttava näky myös naapurisaarilta katsottuna. Teneriffa on monille tuttu lomakohde, minulle se oli viime talvena työpaikka.

Teksti: Samuli Korkalainen

Lentokone laskeutui kuningatar Sofían mukaan nimetylle lentoasemalle tuona aurinkoisena lokakuun päivänä. Sen jälkeen katselin joka päivä
Teideä. Kirkkohallituksen lähettämänä turistikanttorina
liityin myös kirkon ulkosuomalaistyötä tehneiden ketjuun, jonka ensimmäiset lenkit yltävät parinsadan vuoden taakse.

Globaalissa nykyajassa on luonnollista, että suomalaisia asuu ympäri maailmaa. Mutta on Suomesta lähdetty ennenkin. Kirkon ulkosuomalaistyön ensimmäisenä työntekijänä voidaan pitää kansakoulun isää Uno Cygnaeusta, joka toimi vuosina 1840–1845 suomalaisten pappina Alaskan Sitkassa. Tuohon aikaan niin Suomi kuin Alaska kuuluivat Venäjän keisarikuntaan, ja luterilaiselle seurakunnalle oli tarve, sillä suomalaisten lisäksi Alaskaan oli saapunut siirtokuntalaisia myös muista Pohjois-Euroopan luterilaisista maista.

Vuonna 1880 Merimieslähetysseura, nykyinen Suomen Merimieskirkko, lähetti ensimmäisen merimiespapin Elis Bergrothin Koillis-Englantiin Grimsbyn satamaan. Samoihin aikoihin suomalainen kirkollinen työ otti ensiaskeliaan Yhdysvaltojen Ylä-Michiganissa, jonne muutti suomalaisia työn ja paremman elämän toivossa. Jo vuonna 1867 oli Hancockiin perustettu seurakunta yhdessä norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa. Vuonna 1876 läheiseen Calumetiin rakennettiin niin ikään yhteispohjoismainen kirkko. Samana vuonna saatiin Suomen Lähetysseuran välityksellä ensimmäinen suomalainen pappi, pastori Alfred E. Backman.
Vähitellen Amerikkaan perustettiin suomalaisia luterilaisia kirkkokuntia, mutta varsin pitkään myös Merimieslähetys teki työtä niin itä- kuin länsirannikolla vastaten merimiesten ohella myös muiden suomalaisten sielunhoidosta.

Turistityö syntyy ja kehittyy

Turistityön alkuna pidetään vuotta 1977, jolloin Lontoon suomalainen merimiespappi Seppo Heikkilä saapui Kanariansaarille. Suomalaisen matkailun lisäännyttyä valtavasti 1970-luvulla olivat siellä matkailleet eläkerovastit jo pitäneet silloin tällöin jumalanpalveluksia, mutta Seppo Heikkilä oli ensimmäinen kirkon turistityöhön lähettämä pappi. Hän vastasi yli kahdentoista vuoden ajan Kanariansaarten ohella koko Espanjasta. Tänä päivänä vastaavaa työtä tekee yksitoista työntekijää. Teneriffalla, naapurisaari Gran Canarialla ja manner-Espanjan itärannikolla Costa Blancalla työskentelee talvisin kussakin pappi ja kanttori. Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla suomalaisia asuu pysyvämmin niin paljon, että siellä myös kirkon työ on ympärivuotista. Kahden papin ja kahden sosiaalikuraattorin tiimiin liittyy talvisin myös kanttori.

Yleisradio seurasi vuonna 1979 Seppo Heikkilää työssään Teneriffalla ja Gran Canarialla. ”Seitsemän päivän seurakunta” -dokumentti on edelleen katsottavissa Elävässä arkistossa. Heti ohjelman alkupuolella Heikkilä kuvailee itseään näin:

– Minä olen tavallinen Suomen kirkon pappi, tosin 5000 kilometriä pois kotirannoilta. Olen lähinnä suomalaisen seurakunnan oma mies vieraalla maalla omieni parissa.

Paljon tuntuu reilussa neljässäkymmenessä vuodessa pysyneen ennallaan, mutta paljon myös
muuttuneen. Ruudun äärellä kiinnitän huomiota siihen, että Heikkilä pitää lapsille pyhäkoulua. Tuon ajan Suomessa ilmeisesti osallistuttiin nykyistä enemmän seurakunnan toimintaan ja siksi lomailevien suomalaisten lapsille pidettiin pyhäkoulua. Tänä päivänä hyvin harva lomalle saapuva osallistuu seurakunnan toimintaan. Suurin osa osallistujista on niitä suomalaisia, jotka lähtevät koko talveksi etelän auringon alle.

Sain työparikseni Simo Juntusen, jonka kanssa olin aiemmin työskennellyt Herättäjä-Yhdistyksessä. Simolla oli Teneriffalta aiempaa kokemusta, joten minun oli helppo hypätä kyytiin, kun kuviot olivat hänelle tuttuja. Pidimme jumalanpalveluksia ja Matkalaisen iltoja pohjoisrannikon Puerto de la Cruzissa, mutta viikoittain ajoimme myös etelään Playa de las Américasiin ja Los Cristianosiin, jonne viikkoturismi on keskittynyt. Juuri siksi väkeä oli siellä vähemmän ja vaihtelevammin kuin pohjoisessa, jossa aktiiviporukka pysyi pääsääntöisesti
samana koko kauden. Tuon porukan keski-ikä on varsin korkea, sillä etätyömahdollisuuksien lisäännyttyäkin suurin osa suomalaisista talvenviettäjistä on edelleen eläkeläisiä.

”Alibia” ei tarvita

Koin seurakunnan vähän erikoiseksi, koska lapset, nuoret ja keski-ikäiset puuttuivat lähes kokonaan.
Tämä on turistityön erityispiirre, muuhun ulkosuomalaistyöhön se ei päde. Soitankin Benelux-maiden merimieskirkon johtajalle Tuomas M. Meurmanille, joka alkaa heti luetella perhekerhoja, nuorten aikuisten toimintaa ja rippikoulutyötä.

– Toimintamme on koko ihmisen elämänkaareenliittyvää.

EU vetää Brysseliin paljon perheitä ja Tuomas arvelee, että muutaman kilometrin säteellä heidän kodistaan asuu tuhansia suomalaisia. Tyypillinen
tapaus on perhe, jonka vanhemmista toinen
työskentelee Euroopan pääkaupungissa — on
harvinaisempaa, että molemmille löytyy sieltä
töitä. Merimieskirkon tärkeä rooli korostuu juuri
näiden perheiden elämässä. Erityisesti jos kyseessä on kaksikielinen perhe — monen suomalaisen puolisohan on jostain toisesta Euroopan maasta — on vanhemmille tärkeää, että lapset pääsevät puhumaan suomen kieltä. Hengellisen työn ohella Merimieskirkon työhön kuuluukin myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin vahvistaminen.

Tämä on myös oma kokemukseni kirkon ulkosuomalaistyöstä: suomalaiset seurakunnat eivät ole pelkästään hengellisiä yhteisöjä, vaan myös suomalaisia kulttuurikeskuksia. Olen vieraillut vuosien mittaan kuorojeni kanssa Hampurissa, Berliinissä, Oslossa, Uppsalassa, Rodoksella, Espanjassa ja Virossa. Kaikkialla suomalainen seurakunta on ollut myös suomalaisten yhteinen olohuone.

Tähän törmäsin myös työssäni Teneriffalla. Seurakuntalaisemme kuvailivat seurakunnan merkitystä juuri yhteisönä ja olohuoneena. Useampikin seurakunnan toimintaan aktiivisesti osallistunut kertoi, ettei Suomessa käy juurikaan kirkossa. Monilla on edelleen mielikuva moralisoivasta kirkosta, johon saa tulla vain sitoutuneiden uskovaisten joukko.

Kirkon ulkosuomalaistyön ensimmäisenä työntekijänä voidaan pitää Uno Cygnaeusta Alaskan Sitkassa.

Hämmästyn Elävän arkiston dokumenttia katsoessani, kun Seppo Heikkilä alkaa puhua samasta
asiasta. Vaikka elettiin vasta 70-luvun loppua, tarvitsi Heikkilän mukaan Suomessa ”alibin” mennäkseen kirkkoon. Kanariansaarilla oli toisin:

– Pieni ilmoitus hotellin ilmoitustaululla, niin tullaan niin kuin lohet koskessa vastavirtaan.

Heikkilän mukaan oli tärkeää, että hän pappina ymmärsi ihmisten tulevan etelään lomalle nauttimaan laajasti paikallisesta tarjonnasta. Yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa oli myös seurakunnan toiminta.

– Täällä ei tarvita alibia sen paremmin ryyppäämiseen kuin kirkossa käymiseen.

Jumalalla ei ole ohikulkijoita

Kohtasin itse työssäni kuitenkin myös sitä asennetta, että seurakunnan ei pitäisi olla kulttuurikeskus tai minkä tahansa porukan kahvittelupaikka. Pieni joukko halusi seurakunnan olevan ”raamatullinen” yhteisö, jonka kaikkien tilaisuuksien pitää olla alleviivaavan kristillisiä. Näiltä arvostelijoilta on jäänyt
sisäistämättä Seppo Heikkilän ajatus:

– Jumalalla ei ole ohikulkijoita, eikä kukaan ole sattumalta paikalla.

Saman kutsuvan ja avoimen asenteen tunnistan myös Tuomas Meurmanissa. Hän pitää työstään ulkosuomalaisten pappina juuri siksi, että se on niin vaihtelevaa ja monipuolista. Jumalanpalvelukset ovat tärkeitä, mutta monet matalan kynnyksen kohtaamiset tapahtuvat arjessa. Silloin pappikin saa toimia tehtävissä, jotka kotimaan seurakunnissa harvoin kuuluvat hänelle. Tuomas palvelee milloin Merimieskirkon Suomi-kaupan kassalla, milloin tarjoilemassa kahvilan pullia, papinpaita päällä.

– Jokainen, joka astuu ovesta, kohdataan samalla tavalla ja kuunnellaan, millainen elämäntarina tulee esille.

Kirkon ulkosuomalaistyö on nyt uuden edessä, sillä Kirkkohallituksen säästötalkoissa ulkosuomalaistyön toimisto lakkautetaan ja vastuu työn organisoinnista siirtyy Merimieskirkolle. Päätös on poikkeuksellisen järkevä. Jumalalla ei edelleenkään ole ohikulkijoita, ja kirkon läsnäoloa tarvitaan suomalaisten arjessa myös muualla maailmassa. Siksi on järkevämpää lakkauttaa toimisto Helsingistä kuin leikata työstä kentällä. Samalla on hyvä hetki miettiä, mistä pidetään kiinni ja mikä kaipaa uudistamista. Jeesus Kristus on nimittäin sama eilen, tänään ja iankaikkisesti, mutta hänen kirkkonsa työ vaatii uusia muotoja uusina aikoina.

Kirjoittaja on pappi, kanttori ja musiikin tohtori. Kirkon ulkosuomalaistyön verkkosivuihin voi tutustua täällä.