Paikka, jonne kirkossa jonotetaan

Anna-Riitta Pellikka on Joensuun perheasian neuvottelukeskuksen johtaja, työnohjaaja, psykoterapeutti ja toimii tällä hetkellä Joensuun seurakunnan kappalaisena. Hän tietää, minne kirkossa jonotetaan, ja miten suomalainen perhekäsitys on muuttunut.

Teksti: Salla Ranta

Tänä vuonna myös herättäjäjuhlien viimeisen sanan sanoo Anna-Riitta Pellikka. Hänet on kutsuttu pitämään Joensuun juhlien päätösseurojen puhe, johon kuuluu polvirukoukseksi kutsuttu osa. Muuten viikonloppuna arkisesti istuskellut ja kuljeskellut juhlakansa tapaa käydä silloin polvilleen maahan.

Pellikka tietää, että osalle juhlavieraista hetki on hämmentävä, osalle taas odotettu. Hän neuvoo psykoterapeutin ammattitaidolla jokaista juhlavierasta tunnustelemaan, miltä itsestä tuntuu.

– Terapian maailmasta olen oppinut ohjeen, että tuo esille itsestäsi se, minkä juuri nyt tässä haluat ja pystyt. Ilmaisemme itseämme eri tavoin, myös hengellisesti. Pidän itse polvirukousta mahdollisuutena, mutta sen aikana voi yhtä hyvin mennä kahville tai jäädä istumaan, eikä sitä kukaan ihmettele, hän sanoo.

Ensikertalaista voi jännittää ja kummeksuttaa. Pellikka ymmärtää tämän hyvin, mutta hänelle polvirukous merkitsee tilaisuutta ilmaista halua heittäytyä Jumalan kannateltavaksi.

– Emme tunne seuraavia askeleitamme. Rukous on jättäytymistä Jumalan hoitoon, hän kuvaa.

Seinäjoen herättäjäjuhlien tunnus syntyi maailmanjärjestyksen
murroskohdassa

Pellikka on myös virsirunoilija seuraavien herättäjäjuhlien tunnuksen takana. Seinäjoen juhlien tunnus ”Anna toivo huomiseen” on Pellikan sanoittamasta Siionin virrestä 165, jossa kotiin pyydetään armon kokemusta väsymyksen, erehdysten ja pettymysten keskelle.

– Kirjoitin sanat 90-luvulla Lapualla, kun omat lapsemme olivat vielä pieniä. Suomeen saapui pakolaisaalto Jugoslavian hajoamisen seurauksena, ja muistan, kun näin uutisissa pakolaislapsella samanlaiset kengät kuin omalla lapsellani. Ajattelin, että omat lapseni voisivat olla heidän asemassaan, pakenemassa sotaa. Aiemmin rautaesirippu oli pitänyt Euroopan rauhallisen oloisena. Virsi syntyi aikana, jolloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että maailmantilanne ei pysy sellaisena kuin se nuoruudessani oli, vaan voi muuttua yhtäkkiä paljonkin, hän muistelee.

– Suomikaan ei ole enää puolueeton maa, vaikka siihen ajatukseen olimme tottuneet. Kasvatamme lapset maailmaan, josta emme tiedä. Olisi helpompi katsoa taaksepäin, menneisyyteen, joka näytti tutulta, mutta katseen on oltava eteenpäin, Pellikka sanoo.

Hänen kirjoittamansa teksti on myös perhevirsi.

– Se liittyy myös parisuhteisiin ja perheisiin, joissa on kyse siitä, miten kaksi erillistä ihmistä löytävät yhteyden ja oman tilan yhdessä.

Perhe on nykyisin yhä vahvemmin
aikuisten yhteinen asia

Pellikka on psykodynaamisesti suuntautunut terapeutti. Se tarkoittaa, että työn pääpaino on asiakkaan nykyisessä tilanteessa ja ihmissuhteissa. Perheneuvonnassa se tarkoittaa mahdollisuutta puhua omasta kokemuksesta ja kuunnella toista.

– Perheneuvontaan tuleminen kertoo, että ollaan valmiita ratkomaan asioita. Jo siinä, kun ihmiset hakeutuvat vastaanotolle, on tapahtunut suuri asennemuutos. Nykyisin on normaalia hakea kolmannelta henkilöltä apua keskusteluun. Jos kysytään, missä näkyy jonoja kirkon työntekijän luokse, ainakin perheneuvonta on sellainen paikka,hän sanoo.

– Yleisin ongelma parisuhteissa liittyy siihen, ettei tulla ymmärretyiksi tai ei kunnioiteta toista. Riitoja ei saada loppumaan, ja tavoitteeksi voidaan silloin asettaa kiistelyn kehästä ulos astuminen. Mutta kun keskustellessa pinta rikkoutuu, esiin voi nousta aika isojakin asioita riitojen ja tunteiden takaa. Usein parisuhteessa joutuu pettymään myös itseen, hän sanoo.

Pellikka näkee työssään myös viimeisten poikkeusvuosien vaikutuksen perheisiin.

– Korona-aikana monille tuli halu keskittyä enemmän kotiin. Perheiltä saattoi kadota sinä aikana tukiverkko, ja oltiin entistä tiiviimmin yhdessä. Nuorisoahan ei mikään mahti maailmassa saa pysymään vain perheen luona, mutta kokoontumisrajoitusten aikaan he joutuivat etsimään yhteisönsä muualta kuin koulusta, Pellikka pohtii.

Perheneuvontaan tuleminen kertoo, että ollaan valmiita ratkomaan asioita.

Hän näkee kuitenkin perheissä paljon lempeyttä ja lämpöä.

– Perhe on nykyisin yhä vahvemmin aikuisten yhteinen asia. Sitä näkee yhä enemmän, että molemmat puolisot haluavat jakaa vastuuta esimerkiksi vanhemmuudesta. Nuoret miehet ovat edellisiä sukupolvia aktiivisempia. Joskus olen huolissani siitä, että näyttää kuin olisimme jakautumassa kahtia, niihin, joilla menee hyvin ja niihin, joilla menee todella huonosti. Mutta vaatimukset ovat kovia, myös työelämä aiheuttaa monille aikuisille vauhtisokeutta, jossa läheiset kärsivät, hän kuvailee.

Kirkon perhekäsitys kaipaa päivitystä

Kirkko on yhä ydinperhekeskeinen, vaikka esimerkiksi kolmasosa lapsista asuu kahdessa kodissa ja heidän perheensä on laajempi. Pellikan mielestä kirkon perhekäsitystä olisi hyvä laajentaa.

– Kirkon perhekäsitystä haastaa se, että ihmisillä on useita parisuhteita elämänsä aikana. Pitäisi muistaa, että perheitä on monenlaisia. Kirkon toiminta tavoittaa edelleen parhaiten niitä, joilla on lapsia, ja pitäisi miettiä sitä, miten tavoitetaan myös työikäiset, joilla ei ole lapsia. Myös yksin asuvalla on perhe, jos hän itse niin kokee, Pellikka sanoo.

Pitkissä suhteissa ihmiset muuttuvat ja suhde toiseenkin muuttuu. Monien elämässä on useampi parisuhde eri vaiheissa elämää, mutta samoin yksi suhde koostuu erilaisista vaiheista. Tärkeää on, että se kannattelee molempia, ei riko tai tuhoa.

Hän ei yhdy usein kuultuun ajatukseen siitä, että ihmiset eroavat liian helposti.

– Ero on aina tilanne, jossa joutuu luomaan kotinsa uudestaan. Se on eräänlainen nykyaikainen kodittomuuden kokemus. En koskaan sanoisi, että hinnalla millä hyvänsä ihmisten on pysyttävä yhdessä pariskuntana. Kannattaa tehdä kaikkensa, että yhteys korjaantuisi, mutta kukaan ei voi sanoa, onko ero oikein vai väärin. Jokainen joutuu selvittämään itse, auttaako se, että yrittää parhaansa ja syökö tilanne liikaa omaa hyvinvointia, hän summaa.

– Parisuhde perustuu aikuisten sopimukseen, mikä ei ole aina ollut vallitseva avioliittokäsitys. Ennen mentiin naimisiin, jotta elämä olisi kokonainen. Omassa työssäni korostuu se, että parisuhde on usein aikuisen läheinen kiintymyssuhde, jossa tiivistyy hyvän tekeminen toiselle ja tarvitsevuus. Siinä ollaan henkisesti intiimillä tasolla.

Pellikka uskoo, että kiintymyssuhde muistuttaa lapsen ja vanhemman ensimmäistä ihmissuhdetta, jossa lapsi oppii luottamaan.

– Kiintymyssuhde toiseen, näkyvään tai näkymättömään, ihmiseen, Jumalaan tai jopa luontoon luo resilienssiä, kykyä selviytyä muutoksissa ja myös kyetä tekemään niitä. Kiintymyssuhde syntyy yhteisissä hetkissä ja niissä kannattaa viipyä. Kun voi luottaa toiseen, tulee omana itsenä olemiseen ja elämiseen tilaa enemmän.

Kirkko osaa paremmin apologian kuin dialogin

Pellikka kuuntelee työkseen, mitä ihmiset kaipaavat ja toivovat.

– Aika usein ihmiset ottavat rukoilemisen puheeksi, esimerkiksi vanhan iltarukouksen. Hengellisyys tulee esiin, kun puhutaan pohjimmaisista tunteista. Ihmiset puhuvat myös paljon asioista, joiden katsotaan kuuluvan enemmänkin henkisyyden piiriin, esimerkiksi enkelikokemuksista. Vaikka kirkon julkisuuskuva on toisenlainen, monilla on se kokemus, että pappi, jonka tapasin, antoi minun olla minä. Ehkä kirkolla on kuitenkin vielä tekemistä siinä, että kohdattaisiin erilaisuus ja erilaiset ihmiset. Apologia on kirkolle paljon tutumpi asia kuin dialogi.

Pellikka pohtii usein kirkon jakautuneisuutta. Hän sanoo olevansa itse opillisissa asioissa konservatiivi, eettisissä asioissa realistisen salliva ja kunnioittava. Hän lukee mielellään mystikoita, kirkkoisien tekstejä ja katekismusta ja löytää niistä
kristinuskon “ajattoman keskuksen”.

– Luen vanhoja lähteitä, mutta voin elää vain tässä ajassa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ympärilläni, hän toteaa.

Aina kun ihminen avaa suunsa, hän puhuu itsestään.

Herättäjäjuhlien seurapuheeseensa valmistautuessaan hän on miettinyt sitä, miten voisi olla sulkematta ketään ulos.

– Olen miettinyt Pyhän Hengen merkitystä. Erityisesti mieleeni nousee kysymys siitä, pystyykö
länsimainen ihminen elämään hyvällä omallatunnolla ja miten syntyisi yhteys eri tavoin ajattelevien välille, hän kertoo.

– Aina kun ihminen avaa suunsa, hän puhuu itsestään, vaikka puhuisi mistä muusta aiheesta tahansa. Koemme helposti tarvetta torjua erilaista tapaa olla ja ajatella, koska se horjuttaa itseä. On iso kysymys, miten päästä dialogiin, jossa myös itse avautuu. Olen viime aikoina miettinyt esimerkiksi sitä, mitä edelliset sukupolvet olivat tottuneet pitämään väärinä. Olivatko he ajatelleet, mitä pahaa rytmimusiikissa tai tanssimisessa oli, vai olivatko he vain tottuneet ajattelemaan niin? Mihin hermoon nyt iskee vaikkapa jooga tai mindfulness, jotka eivät kaikkien mielestä käy kristitylle?

– Haluaisin uskoa, että kristinusko kaataa raja-aitoja. Jos joku tulee vaikkapa herättäjäjuhlille, toivoisin, ettei hänelle syntyisi käsitys, että häneltä vaaditaan vastausta kysymykseen, kuulutko meidän joukkoon vai et.