Toivossa kiinni

Itsensä armahtaminen on vaikeinta, sanoo ex-puoluesihteeri Panu Laturi. Kaksi vuotta sitten vuorokaudet täyttyivät verkostoitumisesta, vaikuttamisesta ja politiikasta. Rajun pahoinpitelyn ja pitkän kooman jälkeen urakkana on ollut kuntoutuminen. Siinä on tarvittu körttiläistä toivoa.

Teksti: Salla Ranta

Panu Laturi kävelee suosikkipaikassaan Helsingin Töölöntorilla kohti kahvilaa. Omin jaloin kulkeminen on pitkän kuntoutuksen toteutunut tavoite. Vauhti on hidastunut, mutta päämäärääkin on ollut aikaa viime vuosina miettiä.

Vihreiden puoluesihteerinä, poliitikkona, järjestöjohtajana ja viestintäalan yrittäjänä tunnettu Laturi toipuu kolmatta vuotta vakavasta pahoinpitelystä. Brysselin kadulla tuntematon vastaantulija löi häntä päähän metalliputkella joulukuussa 2019. Laturi oli koomassa kuusi viikkoa ja sen jälkeen sairaalassa reilut yksitoista kuukautta. Kävelemisestä lähtien kaikki piti opetella uudelleen.

– Olin työmatkalla tapaamassa komission virkamiestä. Kävelin kadulla ja vastaan tuli henkilö, joka oli päättänyt kotoa lähtiessään lyödä jotakuta päähän, Laturi kuvaa elämänsä muuttanutta tapahtumaa. Tosin sitä, mitä hän Brysselissä oli tekemässä, on pitänyt tutkia kalenterista. Mennyt viikko pyyhkiytyi muistista.

Kuntoutuminen on henkistä kamppailua

Viisikymppinen Laturi kulkee Helsingin Töölössä nyt kepin kanssa. Onnettomuudesta seurasi muun muassa epilepsia ja asentorajoituksia, mutta nokkela huumori, halu vaikuttaa ja sosiaalisuus ovat säilyneet ja vahvistuneet. Hän on päässyt pyörätuolista ja muutenkin kaksi vuotta on ollut sitkeyttä vaativaa harjoittelua.

Rikotusta kallosta osa on nykyisin lääkärien asentamaa muovia. Lastensa kanssa hän piti välillä muhkeaa pipoa, etteivät pienet pojat olisi säikähtäneet muutoksia isän pään muodossa.

– Tärkeintä on ollut se, että koko ajan mennään eteenpäin. Se pitää mielen positiivisena. Minulle kävi tuuri siinä, ettei aivoihin tullut painetta, hän sanoo. Tärkeänä toipumisessaan hän pitää taitavaa fysioterapeuttiaan ja hoitajaansa.

Into toipua, kehittyä, elää ja vaikuttaa ovat lopulta mielen sisäisiä ominaisuuksia. Henkisesti pahoinpitelystä toipuminen on ollut iso urakka, vaikka ulospäin näkymättömämpi puoli. Henkinen tuki puuttuu myös kuntoutusohjelmasta. Sen hankkiminen on vaikeampaa.

Kun koko elämä muuttuu kerralla, siinä on paljon käsittelemistä.

– Kun koko elämä muuttuu kerralla, siinä on paljon käsittelemistä. Lempihoitajanikin aina ihmettelee sitä, että Suomessa kuntoutukseen ei kuulu henkinen tai psykiatrinen puoli. Sairaalapastori on ollut ainoa, jolle olen voinut puhua kaikesta, olen tosi tyytyväinen siitä, että sellainen löytyi, Laturi kertoo.

Ei katkeruudelle, kyllä kiitollisuudelle

Laturi sai tietää taustatietoja pahoinpitelijästään. Hän ei ole katkera eikä mieti pahantekijää, mutta on tyytyväinen tämän saamista vuosista telkien takana, ettei kenellekään toiselle käy samoin kuin hänelle, tai pahemmin.

Terveydentilan lisäksi muuttui tapa katsoa asioita. Laturi sanoo, että päällimmäisenä mielessä on halu antaa takaisin jotakin siitä hyvästä, jonka on saanut.

– Minua muutti ihmisenä se, että kävi kaikesta huolimatta hyvä tuuri, Laturi pohtii.

– Nyt haluan auttaa ihmisiä. Sitä on myös vähän niin kuin velkaa toivuttuaan ja saatuaan apua näin paljon. Minusta on tullut tunteellisempi, ja tarkkailen entistä enemmän esteettömyysasioita yhteiskunnassa.

Laturi saa jatkuvasti yhteydenottoja vakavista onnettomuuksista ja aivoinfarkteista toipuvilta.
Joku kertoi osanneensa yhdeksää kieltä ja jäljellä on vain kaksi.

Unelma yhteisöstä, jolle kelpaa sellaisenaan

– Körttiläisestä taustastani on vahvimmaksi perinnöksi jäänyt toivo. Toivo kannattelee yli vaikeista paikoista.

Ylistarossa ja Vähässäkyrössä kasvanut Laturi sanoo esikuvakseen körttiläisen äidinäidin, joka oli aina “kaikkien ihmisten samanarvoisena kohtelemisen kannalla”.

– Häneltä opin, mitä on tällainen puoli körttiläisyyttä. Hän oli myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolella, Laturi sanoo.

Häntä harmittaa, että suuri yleisö pitää kirkkoa edelleen kovin konservatiivisena.

– Kirkon pitäisi olla tavallisten ihmisten yhteisö. Sellainen yhteisö, joka ei yritä muuttaa ketään eikä tuomitse ketään, hän sanoo.

Hän sanoo oppineensa yhteisöllisyydestä paljon sairaala-aikana, jolloin hänen luonaan kävi satoja ihmisiä. “Järkyttävän laaja” verkosto ei ollutkaan vain aktiivisen elämän mukanaan tuomia tuttuja, vaan ihmisiä, jotka välittivät silloinkin, kun oli vaikeaa.

Politiikan tunnelmaa ikävä

Ennen onnettomuutta Laturi oli elänyt kymmeniä vuosia kalenteri täynnä. Urheilullisesta lapsuudesta opiskelijapolitiikkaan ja puolueeseen, Brysseliin Euroopan vihreiden kampanjapäälliköksi, Euroopan vihreiden nuorten puheenjohtajaksi, Euroopan vihreiden hallitukseen, Suomen sosiaali ja terveys ry:n järjestöjohtajaksi, hyvinvointipoliittisen Noste-lehden päätoimittajaksi.

– Olen aina tehnyt asioita 24/7. Työkyvyttömyyseläkkeellä on pitänyt hidastaa ja myöntää, ettei jaksa yhtä paljon kuin ennen. Itsensä armahtaminen on todella vaikeaa.

Laturi kaipaa politiikkaa ja tunnetta vaikuttamisesta.

– Kaipaan eniten sitä, että pystyn tekemään asioita, jotka auttavat ihmisiä. Kaipaan myös sitä hälinää ja actionia, hän sanoo.

Ystäviä on useissa puolueissa. Oman valintansa hän teki nuorena Vihreiden ja keskustapuolueen väliltä. Hänen mielestään puolueilla on enemmän yhteistä kuin tullaan ajatelleeksi.

– Vihreissä on paljon keskustalaisista perheistä tulleita, hän toteaa.

Yksi ohje pätee sekä uskontoon että politiikkaan

Laturi on sitä mieltä, että kirkon julkisuuskuvassa olisi paljon kehittämistä. Paremmin kuin matala kynnys ja leveät seinät, kirkosta tunnetaan yhä uskovaisuuden mittarit.

Politiikassa ja uskonnossa on molemmissa myös kyse ihmisten tavoittamisesta.

– Kirkossa on paljon tunnettua hyvää, kuten nuorisotyötä, ja elämän käännekohtien, kuten
häiden ja hautajaisten puoli. Persoonat ovat kirkossakin kaikkein tärkein asia ihmisten tavoittamisen kannalta. Pitää olla hyvää karismaa ja halua olla ihmisten kanssa aidosti, hän sanoo.

– Kirkolle tekisi hyvää, että tällaisia ulkokehällä olevia ihmisiä kuunneltaisiin, jotka katsoisivat asiaa muusta kuin uskonnollisesta näkökulmasta, hän ehdottaa.

Politiikassa ja uskonnossa on molemmissa myös kyse ihmisten tavoittamisesta.

– Tuomitseminen ei ole kirkon tehtävä. Tavalliset ihmiset miettivät kuitenkin, että kuinkakohan uskovainen sitä pitää olla, että voi mennä kirkkoon, kuinka usein kirkossa pitää käydä, että voi kuulua kirkkoon. Sama voi koskea puolueita, että ihmiset miettivät, kuinka vihreä on oltava, että voi tulla mukaan vihreisiin, hän sanoo.

– Kirkon ja körttiläisyyden pitäisi muistaa, että puhuminen ei ole niin tärkeää kuin kuunteleminen. Politiikassa on sama juttu. Sanan levittäminen ei ole niin tärkeää, vaan ihmisten kuunteleminen. Suurin osa poliitikoista osaa kyllä puhua, mutta kysymys on siitä, kuka osaa kuunnella, hän uskoo.

Päästyään muuttamaan kahden vuoden jälkeen vihdoin omaan kotiin oli sijainti satavuotiaan vilkkaan markkina-aukio Töölöntorin laidalla tärkeä. Laturin voi tavata torikahvilassa lauantaiaamuisin, jolloin hän keskustelee siellä kavereineen yhteiskunnallisista asioista. Sinne hänet tuotiin sairaalastakin.

Hän katselee ympärilleen töölöläisessä kahvilassa ja toteaa:

– Pappien pitäisi enemmän olla tavattavissa vaikkapa täällä. Ei perustaa omia Jeesus-kahviloita niinkään, vaan istua kahvilla ihmisten kanssa siellä, missä nämä käyvät, hän ehdottaa.

– Kaikkien pitäisi tuntea se lähikuppilan pappi. Kirkon tärkein tehtävä on luoda toivoa ihmisille.