“Millainen kirkko on sellainen, jossa usko ja rakkaus luomakuntaan eivät ole yhtä aikaa totta?”

Toivoisin, että kirkolta tulisi nykyistä vahvemmin tukea liikkeelle, jossa taistellaan meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta, toteaa Reija Jarkkola,
joka työskentelee vapaaehtoistyön koordinaattorina ja opiskelee ympäristöpolitiikkaa.
Kuvassa nuoria yöveisuissa Nivalan herättäjäjuhlakentällä.
Kuva: Mika Nuorva

Teksti: Salla Ranta

Ympäristön muutokset haastavat kirkkoa.
Joidenkin mukaan kyse on siitä, pystytäänkö kristinusko tuomaan tähän aikaan.

Ilmastonmuutos,, luonnonvarojen ylikulutus ja luontokato ovat ihmisen aiheuttamia muutoksia, jotka on tunnustettu uhiksi ihmiskunnalle. Kulttuurimme, taloutemme ja yhteiskuntamme ovat riippuvaisia luonnosta. Käynnissä olevassa kuudennessa sukupuuttoaallossa eliölajeja kuolee sukupuuttoon ennätysmääriä. Tieto ahdistaa monia. Myös Reija Jarkkolaa, joka työskentelee vapaaehtoistyön koordinaattorina ja opiskelee ympäristöpolitiikkaa.

– Huolestuttavin ympäristöuutinen on kuitenkin ihmisten välinpitämättömyys, hän sanoo.

– Ajassa on paljon myös tiedevastaisuutta ja disinformaatiota. Ekosysteemin moninaisuuden tuhoutuminen on äärettömän järkyttävää ajatella.

Jarkkolan mielestä kirkko suhtautuu “puutteellisella ponnekkuudella” ympäristökriisiin.

– Yhteiskunnallisena toimijana ja arvoyhteisönä sen pitäisi tehdä parempia tekoja, ei vain reaktiivisesti silloin, kun niitä vaaditaan, vaan itsenäisesti. Sen lisäksi, että kirkossa pyritään ekologisempiin ratkaisuihin omassa toiminnassa, sillä pitäisi olla keskeinen rooli vaikuttajana. Olisi oltava selkeä ja vahva sanoma, josta huokuisi tahto taistella muiden kanssa yhdessä ilmastonmuutosta vastaan.

“Neutraaliuden ihanteelle ei ole eettisiä perusteita”

Tällä hetkellä tällaista sanomaa kuuluu Jarkkolan korviin hajanaisesti sieltä täältä, hapuilevasti. Kirkossa kaikuu myös ajankohtainen väittely siitä, sopivatko kantaaottava ekologisuus ja kristinusko yhteen lainkaan, tai kuuluvatko ne yhteen. Joskus kuulee väitettävän, että etenkin nuorten tärkeänä pitämä ilmastonmuutoksen hillitseminen on kirkon ydinsanoman kannalta kehällinen tai vähäpätöinen asia, tai että se on kirkossa aatteellisesti ulkopuolelta tullut tunkeilija.

– Pahoin pelkään, että kirkon ympäristöpoliittinen kanta jää vähän huomaamattomaksi. Toivoisin, että kirkolta tulisi nykyistä vahvemmin tukea liikkeelle, jossa taistellaan meidän kaikkien tulevaisuuden puolesta.

Kirkko puolustaa muttei osaa vastustaa

– Kirkko on huono vastustamaan asioita. Sen lisäksi, että ollaan usein hyvien asioiden puolella, pitäisi uskaltaa asettua tiettyjä toimintatapoja vastaan. Kirkko haluaa olla neutraali, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, mitkä asiat tuhoavat elämää ja kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Tässä tilanteessa neutraalius ympäristöasioiden edessä on mahdotonta, eikä sille ole eettisiä perusteita.

Jarkkolan mielestä kirkon keskeinen sanoma on myös toivo. Toivon sanoma vain helposti kärsii uskottavuuspulasta, jos samanaikaisesti kierretään tosiasioita.

– Sana on kuitenkin tyhjä, jos sen rinnalla ei ole käytännön toimintaa.

Hengellisen ohjauksen pastori Jussi Holopaisen työnkuvaan kuuluu ekoteologia. Se tarkoittaa teologiaa, joka käsittelee kristinuskon suhdetta luontoon ja ympäristöön. Tutkimukset viittaavat siihen, että vain pieni osa nuorista uskoo ilmastonmuutoksen hillitsemisessä voitavan onnistua. Tulevaisuus näyttää globaalisti synkältä.

Holopainen näkee elämän vaalimisen kristinuskoon kuuluvana asiana.

– Ilmastonmuutoksen vastustamisessa on kyse elämän kunnioittamisesta.

Jarkkola ja Holopainen näkevät molemmat tarvetta sille, että kirkko voisi olla vahvemmin ympäristön puolella. Kristillinen ekologinen vaikuttaminen ei kuitenkaan ole vielä järjestäytynyt kovin laajasti tunnetuksi liikkeeksi, toisin kuin esimerkiksi Saksassa.

Kirkko on huono vastustamaan asioita. Sen lisäksi, että ollaan usein hyvien asioiden puolella, pitäisi uskaltaa asettua tiettyjä toimintatapoja vastaan.

– Ympäristöliikkeissä tiedän toimivan ihmisiä, joita motivoi kristillinen arvomaailma, Jarkkola sanoo.

Holopaisen työssä keskeistä on verkottuminen. Hänestä keskeistä on tulevaisuus ja askeleet hyvään suuntaan. Esimerkiksi erätauko-menetelmä on ollut hyvä työkalu.

Ilmaston mukana muuttuu myös teologia

– Mulle luonto on aina ollut henkilökohtaisesti tärkeä juttu. Ilman sellaista luontosuhdetta en olisi lähtenyt aktivoitumaan ja huolestumaan, Holopainen sanoo. Hänen mukaansa ilmastonmuutoksessa on kyse koko kulttuurin muutoksesta.

– Ilmastonmuutos tulee kääntämään koko länsimaisen kulttuurin, koko etiikan ja todellisuuskäsityksen ympäri. Muutos koskee myös teologiaa ja kirkkoa, hän uskoo.

– Tämä on vasta aavistelua, mutta iso turbulenssi on vasta edessä. Kymmenen vuoden päästä ilmastotutkimus pystyy aika hyvin jo sanomaan, mihin lämpötila asettuu. Kysymys on siitä, onko luonto meille ekosysteemipalveluja tuottava resurssi. Vai onko se myös itsessään arvokas, onko esimerkiksi muilla luoduilla itsessään arvo? Olemme tottuneet olemaan Jumalan luomia kruunuja, joille luonto on näyttämönä. Sellaisen käsityksen haastaisi ajatus Jumalasta vuorovaikutuksen yhteisönä, joka vuorovaikutuksellaan läpäisee kaiken. Ihminen Jumalan kuvana olisi pikemminkin ekososiaalinen rihmasto, ja Jumalan pelastusteot kohdistuisivat koko luomakuntaan, josta ihminen on osa, Holopainen maalailee.

Kuva: KIrkon kuvapankki / Mikaela Lax

Luonto opettaa ylistämään

– Entä jos kasvit vastaavat Jumalan luovaan puheeseen paljon suoremmin kuin ihmiset? Kasvit kutsuvat meitä rukoukseen ja ovat siinä matkakumppaneitamme. Millaisen oppimisen kehto onkaan luonnossa. Mitä voisimmekaan siltä oppia! Holopainen sanoo.

Hän uskoo, että muutoksessa myös raamatuntulkinta kokee muutoksen.

– Oma hytinäni on se, että kirkon seuraava uudistusliike on ekoteologinen, ekospirituaalinen liike. Ellei näin tapahdu, jäämme kulttuurisäilykkeeksi. Ellei evankeliumia pysty tradeeraamaan
tähän aikaan, jota ihmiset elävät, se museoituu. Ihmiset vieraantuvat kirkosta, jos hirttäydymme sellaiseen teologiaan, joka on syntynyt aivan toisenlaisessa maailmanajassa. Jos kirkko ei kanna huolta siitä, mistä nuoret sukupolvet nahoissaan, että tämä menee nyt huonoon suuntaan, ellei kirkko ole kiinnostunut nuorten kysymyksestä, miten tässä maailmassa tulevaisuudessa eletään, teemme huonon valinnan. Ellemme me kirkon työntekijät tule tästä huolesta haavoitetuiksi, jäämme reunalle. Millainen kirkko on sellainen, jossa usko ja rakkaus luomakuntaan eivät ole yhtä aikaa totta?

Holopainen uskoo, että historialliset kirkot voivat liikahtaa tässä. Elleivät ne liikahda, syntyy itsenäistä kristillistä liikehdintää. Näin on tapahtunut ennenkin.

– Itse haluan avata pientä puroa, jossa vesi jo virtaa. Ehkä sadan vuoden kuluttua se on jo iso väylä. Meidän pitäisi tehdä teologiaa myös tulevaisuudesta käsin, ei vain menneestä.

Yksikään väestöryhmä, yhteiskuntaluokka tai toimija ei tee muutosta yksin, ilman yhteistyötä.

Ilmastonmuutoksen vastustaminen luo kahtiajakoja

Holopaiselle on tärkeää yrittää ymmärtää ympäristöpolitiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä.

– Olen mukana verkostossa, jossa yritetään ymmärtää kahtiajakoja. Ilmastonmuutoksen ehkäisemisen keinot voivat myös lisätä polarisaatiota. Ruoantuottajat kokevat olevansa ahtaalla ja syyllistettyjä. Iso kysymys on se, miten kuunnellaan kaikkien ääntä. Tässä on vielä paljon tehtävää. Yksikään väestöryhmä, yhteiskuntaluokka tai toimija ei tee muutosta yksin, ilman yhteistyötä.

Holopaisen mukaan esimerkiksi maanviljelijöiden keskuudesta nousee vahvoja ääniä kestävän kehityksen puolesta.

– Luultavasti täytyy kuitenkin tapahtua jotain riittävän ravisuttavaa, että havahdutaan paremmin. On ehkä kymmenen vuotta aikaa. Siinä ajassa ratkaisemme sen, miten suuria muutoksen kehät ovat. Pelko on, että hukkaamme tämän momentumin. Tuntuu siltä, että etenemme liian hitaasti. Tuleva sukupolvi tulee kysymään, teittekö kaiken voitavanne.