Olkoon arki pyhä

Kolumni,
tammikuu 2021

Kuva: Otto Virtanen / WSOY

On pöljää ja ammattitaidotonta kirjoittaa kolumni, joka lähtee liikkeelle säästä.

Minä olen nyt pöljä ja ammattitaidoton.

Kun naputtelen tätä tekstiä, on marraskuu. Ulkona touhottaa Liisaksi kastettu myrsky ja ovelta katsoen maailmaa hallitsee mahdoton pimeys. Niin tanakka tummuus, etteivät katuvalotkaan näytä sille mitään mahtavan. Maa on musta, lumesta ei ole tietoakaan.

Kun tämä teksti on luettavissa, eletään uuden vuoden ensimmäisiä päiviä. Tätä lukiessa on jo tiedossa, soiko säiden ja ilmojen säätäjä kotiseutuni korkeuksille valkoisen joulun.

Toivoisin hänen olleen sen verran hövelillä tuulella, että tammikuinen maa loistaisi valkeana. Ja tietysti olisi ensiarvoisen somaa, jotta hengetön heinä olisi saanut vitiä suojakseen viimeistään jouluksi.

Minä kun en oikein mustista jouluista välitä. Jotenkin ne nakertavat mielialaa. Ei se oikein sielukaan valon juhlaksi valkene ilman valkoiseksi muuttunutta maailmaa.

Mitä enemmän mittariin kertyy vuosia, sitä tukevammin joulun sanoma löytyy jostain aivan muualta kuin maiseman katsomisesta.

Mutta kuten sanottu, tätä kirjoittaessani en joulun säästä tiedä. Tokko tietää kukaan muukaan.

Ovat nimittäin nuo säät menneet vähän semmoisiksi ja tämmöisiksi, ei niitä pysty vanhojen tottumusten mukaan enää povailemaan. Sen vuoksi olen vähän kerrassaan alkanut opetella muuttamaan edellä mainittua asennettani sen tosi asian edessä, että kyllä on ihmisen saatava joulusta koppi lumitilanteesta riippumatta. Tällaisenkin ihmisen, joka on lumijouluihin tottunut.

Ikä tuntuu olevan siinä asiassa edukas juttu. Mitä enemmän mittariin kertyy vuosia, sitä tukevammin joulun sanoma löytyy jostain aivan muualta kuin maiseman katsomisesta. Viime vuosina olen löytänyt sen seuratessani, kuinka taloutemme lapsenkirjoissa kulkevat ovat joulua odottaneet ja sitä valmistelleet. Joulu on löytynyt pienten silmien innostuneista ja jännittyneistä katseista, supatuksista, yhteisistä koristelu- ja leivoskeluhetkistä. Naurusta, kikatuksesta, kysymyksistä.

Ne ovat olleet omiaan luomaan oikeaa tunnelmaa myös aatoksi ja pyhiksi. Säistä riippumatta.

Toisaalta sitä on luonut omalta osaltaan myös hälinän vastapaino eli hiljaisuus. Jouluyönä, muiden nukahdettua ja isoimpien valojen sammuttua, olen istuskellut yksinäni tai lähtenyt hautausmaalle katsomaan kynttilämerta.

Jos mieleeni on joku ajatus noussut, olen sen antanut tulla.

Jos ei, en ole sellaista alkanut uhallani hakea.

Silloin mieli on tyhjä.

Tai ennemminkin kirkas.

Itsekkyys on poissa. Arkinen itsekkyys. Tahdonvarainen ja tahaton.  

Minä luulen, että sellaisen selkeyden saavuttaminen liippaa aika läheltä joulun keskeisintä sanomaa ja sen sanoman saavuttaminen ei ole kiinni säästä. Se on kiinni ihmisestä itsestään.

Voi kun se kantaisi myös joulun yli, uuteen arkeen ja uuteen vuoteen.

Yritetään.

Hyvää uutta vuotta.

Antti Heikkinen