
Suomen evankelis-luterilainen kirkko päätti vuonna 1986, että nainenkin voi olla pappi. Takana oli yli kolmenkymmenen vuoden keskustelu ja useita äänestyksiä.
– Hyvä arkkipiispa. hyvät kuulijat. Mitä enemmän olen kuunnellut tätä keskustelua, sitä paremmin ymmärrän, miksi Jeesus ristiinnaulittiin, parahtaa kirkolliskokousedustaja, 4H-neuvoja Irja Vuorenpää.
On keskiviikko, marraskuun viides päivä vuonna 1986, kirkolliskokouksen syyskauden kolmas istuntopäivä. Käsittelyssä on papinviran avaaminen naisille, eli naispappeus, kuten tätä asiaa puheenvuoroissa johdonmukaisesti kutsutaan. Edessä on vielä kymmeniä puheenvuoroja, mutta tällä viikolla kirkolliskokous päättäisi, voiko nainen toimia pappina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Vuorenpää, samoin kuin kaikki muutkin naispuoliset kirkolliskokousedustajat,
kannattaa muutosta. Itseään toistavaa ja vanhassa vellovaa keskustelua Vuorenpää ei nähtävästi kannattanut. Se oli kestänyt jo kymmeniä vuosia.
***
Kirkkokansa hyväksyi naispappeuden jo 50-luvulla
Ensimmäisen kerran naispappeudesta äänestettiin Suomessa jo 1950-luvulla. Kirkolliskokous oli havainnut kirkossa ja kirkon liepeillä kasvavan joukon naispuolisia teologeja. Se asetti komitean selvittämään ”jumaluusopillisen loppututkinnon suorittaneiden naisten asemaa kirkon palveluksessa”. Ymmärrettiin, että kirkko tarvitsee myös naisteologien työpanosta. Pohdittavaksi jäi, voisiko papinviran avata myös heille.
Kirkkokansalle asia oli helpompi kuin kirkkoinstituutiolle. Komitean käytössä oli vuonna 1951 tehty niin sanottu ”gallup-tiedustelu kansan käsityksestä kirkosta”. Sen mukaan peräti 51 prosenttia suomalaisista kannatti naispappeutta. Vastustajia oli vain kolmannes.
Kansan ääni ei ratkaissut vaan komitea päätyi esittämään erillisen viran perustamista naisia varten. Virkanimikkeeksi esitettiin ”vikaaria”, koska ”varapappia” ei pidetty sopivana. Eriävän
mielipiteen mietintöön jätti sairaanhoitajaopiston rehtori Mervi Ahla. Ahlan mielestä naispappeuden esteenä olivat vain ”sosiaalisen kehityksen hitaus ja sosiaalisten ennakkoluulojen pinttyneisyys”.
Asian sai käsiteltäväkseen vuoden 1958 kirkolliskokous. Vastaesityksenä vikaarin viran perustamiselle ehdotettiin papinviran avaamista naisille. Kumpikaan esitys ei toteutunut. Kirkolliskokouksessa vikaarinvirka voitti naispappeuden äänin 65–50. Kirkkolain muuttaminen edellyttää kuitenkin kolmen neljäsosan ääntenenemmistöä, joten edes 83 ääntä vikaarinviralle ei riittänyt, koska 35 edustajaa vastusti esitystä.
Kirkolliskokouksen enemmistö kannatti papinviran avaamista 60-luvulla
Seuraava yritys tuli jo viisi vuotta myöhemmin. Vuoden 1963 kirkolliskokouksessa naispappeuden hyväksymistä kannatti 68 edustajaa. Vastaan äänesti 55, joten määräenemmistöstä jäätiin kauas. Lohdutukseksi naisille perustettiin kuitenkin seurakuntalehtorin virka. Lisäksi kirkolliskokous päätti jälleen asettaa komitean ”tutkimaan pappisvirkaa”.
Kun virkaa oli seitsemän vuoden ajan tutkittu, komitean puheenjohtaja professori Seppo A. Teinonen ilmoitti julkisuudessa vastustavansa naispappeutta ja pyysi eroa. Komitea jatkoi naispappeuden tutkimista ilman Teinosta, kunnes vuonna 1976 totesi asian selvitetyksi: ”Mitkään teologiset syyt eivät estä naisten vihkimistä pappisvirkaan.”
Piispainkokous antoi lausunnon kieli keskellä suuta: ”Virkakomitean loppumietintö tekee mahdolliseksi, joskaan ei välttämättömäksi, pappisviran avaamisen naisille.”
Naispappeuden vastustajien omantunnonvapauteen piispainkokous otti vahvemman kannan. Jos naispappeus toteutuisi olisi niille, jotka ”eivät periaatteellisista syistä voi hyväksyä naispappeutta, on taattava mahdollisuus toimia kirkossa vakaumuksensa mukaisesti”.
Oli jälleen äänestyksen aika. Syksyn 1976 kirkolliskokouksessa esitys naispappeudesta kaatui odotetusti määräenemmistösääntöön. 66 äänesti viran avaamisen puolesta, 37 vastaan. Tälläkin kertaa oli lepyteltävä naisia. Nyt seurakuntalehtoreille annettiin oikeus saarnata kirkossa.
Mitä enemmän olen
kuunnellut tätä
keskustelua, sitä
paremmin ymmärrän,
miksi Jeesus
ristiinnaulittiin.
Naispappeusesityksen kaaduttua sama kirkolliskokous äänesti erikseen siitä, ”onko naispappeus kirkkomme uskon ja opin pohjalta mahdollinen”. Tämän kirkolliskokous hyväksyi selvällä enemmistöllä. Nyt oli siis päätetty, että nainenkin voi olla pappi, mutta ei vielä.
Seuraavaksi pallo heitettiin piispainkokoukselle. Kirkolliskokous pyysi sitä jatkamaan vaikean
aiheen parissa ja valmistelemaan ”naispappeusasiaa”. Piispat saivat tehtäväkseen antaa esityksen ”ajankohtana, jonka piispainkokous katsoo sopivaksi”. Viimeistään nyt oli syntynyt kaava, joka on toistunut myös avioliittokeskustelussa 2000-luvulla. Uudistusmieliset esittävät muutosta, joka kerta toisensa jälkeen kaatuu määräenemmistösääntöön. Äänestysten välillä komitea tai piispainkokous tutkii asiaa.
80-luvulla piispatkin kannattivat naispappeutta
Syksyllä 1983 kirkolliskokous sai piispainkokoukselta selostuksen siitä, mitä piispat olivat seitsemän vuoden aikana saaneet aikaan. Oli asetettu työryhmä ja järjestetty seminaareja, joissa naispappeutta oli pohdittu. Naiskysymyksen teologista puolta oli selvitetty tilaamalla professori Eero Huoviselta tutkimus ”naispappeuskeskustelun argumentaatiosta”. Huovisen kirja Nainen ja pappisvirka oli julkaistu vuonna 1979.
Kirkolliskokoukselle piispainkokous osasi nyt kertoa, että ”pappisviran avaamisesta naisille
ollaan kirkossamme jatkuvasti eri mieltä”. Tämän erimielisyyden arveltiin olevan monilta osin periaatteellinen ja liittyvän raamattunäkemykseen ja ihmiskäsitykseen sekä miehen ja naisen asemaan yhteiskunnassa. Selostuksen mukaan ”naispappeusongelmaan” ei ole ”toistaiseksi löytynyt kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua”.
Mitkään teologiset syyt
eivät estä naisten
vihkimistä pappisvirkaan.
Kirkolliskokouksessa käytettiin taas kymmeniä puheenvuoroja puolesta ja vastaan, mutta koska mitään konkreettista ei ollut esitetty, nyt ei tarvinnut äänestää.
Seuraavana vuonna kolme edustajaa laati esityksen viran avaamisesta naisille. Sen kummempia perusteluja aloite ei sisältänyt. Kyse oli siitä, että koska piispat olivat antaneet vain selostuksen, piti edustajien tehdä aloite, jotta jotain tapahtuisi.
Keväällä 1984 toiveet olivat korkealla. Aloite oli saanut selvän tuen kirkolliskokouksen perustevaliokunnalta. Se esitti, että papiksi voitaisiin valita ”mies tai nainen”, mutta ehdotti samalla, että ”piispalla, joka on tullut piispanvirkaan ennen tämän lain voimaantuloa, on oikeus kieltäytyä vihkimästä naista papiksi”.
Myös piispainkokouksen enemmistö kannatti naispappeutta. Oulun piispa Olavi Rimpiläinen ja Kuopion piispa Jukka Malmivaara vastustivat esitystä. Piispoja koskevaa omantunnonpykälää ei kannatettu. ”En halua itselleni sellaista suojaa, mitä papeille ei suoda”, korosti naispappeuden ankarana vastustajana tunnettu Rimpiläinenkin.
Roolilleen ominaisesti piispat korostivat ”kirkon ykseyttä” ja toivoivat ”kaikilta osapuolilta valmiutta avoimuuteen ja keskinäiseen luottamukseen”. Perustelut olivat tuttuja myöhemmistäkin kirkkokiistoista. Naispappeuden vastustajat katsoivat, etteivät Raamattu, kirkon tunnustus tai vuosituhantinen perinne oikeuttaneet naispappeuden hyväksymistä.
Heidän mukaansa pappeutta ei myöskään voitu pitää tasa-arvokysymyksenä.
Naispappeuden kannattajat puolestaan argumentoivat, ettei Raamatusta eikä luterilaisesta tunnustuksesta löytynyt vakuuttavia perusteita naisten sulkemiselle pappisviran ulkopuolelle, minkä vuoksi pappisvirka tulisi avata myös naisille.
Varoiteltiin ”feminismin ja muiden muotioikkujen” houkutuksista ja toisaalta pelättiin, että valtio
pakottaisi kirkon tekemään ratkaisun. Myöhemmin Porvoon piispaksi valittu silloinen opetusministeri Gustav Björkstrand kuitenkin vakuutti ”naispappeuskysymyksen”
olevan kirkon sisäinen asia ja lupasi, ettei valtiovalta siihen puuttuisi.

Myös Ruotsin kirkon kokemuksiin viitattiin. Naapurissa ensimmäiset naiset olivat saaneet pappisvihkimyksen jo vuonna 1960. Erään puheenvuoron mukaan ruotsalaiset naispapit ”eivät juuri koskaan siteeraa Raamattua” ja kokevat ”ristiriitaa pappina olemisen ja äitinä olemisen välillä”.
Puhuttiin paljon ja valitettiin kirkollisen päätöksenteon hitautta. Monet kokivat asian pitkittämisen vain lisäävän ”ahdistusta kirkossamme”. Lapuan piispa Yrjo Sariolakin varoitti, että ”nykyisen kaltainen naispappeuskysymyksen käsittely vuodesta toiseen ei koidu kirkkomme tosi parhaaksi.” Edellisellä kerralla vastaan äänestänyt Sariola oli kääntynyt naispappeuden kannattajaksi, koska ”nyt ollaan siinä rajalla, että tämä kypsyttely kääntyy kirkkoa vastaan”. Myös arkkipiispa John Vikström toivoi ratkaisua nyt, muutoin kahden vuoden kuluttua käytävät seurakuntavaalit tultaisiin käymään ”naispappeusvaaleina”.
Tällä kertaa esitys viran avaamisesta kaatui määräenemmistösääntöön äänin 73 puolesta, 32 vastaan. Arkkipiispan profetia toteutui, naispappeuskysymys hallitsi vuoden 1986 seurakuntavaaleja.
Vaalien jälkeen valitun uuden kirkolliskokouksen maallikkoedustajista lähes joka neljäs oli nainen. Lisäksi kaikkien Helsingin, Turun, Tampereen, Lapuan ja Mikkelin hiippakunnista valittujen pappisedustajienkin tiedettiin kannattavan naispappeutta. Vuoden 1986 kirkolliskokous sai uuden esityksen pappisviran avaamisesta naisille. Aloitteen oli allekirjoittanut 77 kirkolliskokousedustajaa. Määräenemmistö näytti jo lähes varmalta. Piispoista ainoastaan Rimpiläinen vastusti esitystä.
Piispat korostivat jälleen kirkon ykseyttä, luottamusta ja yhteistyöhenkeä. Piispojen mukaan
myös naispappeuden vastustajille tuli edelleen suoda ”kirkossamme täysi toiminnan vapaus” sekä pääsy kirkon virkoihin ja vihkimyksiin.
– Kenelläkään ei ole oikeutta pyrkiä ehdoin tahdoin hajottamaan Kristuksen kirkkoa, saarnasi piispainkokous.
Nyt ollaan siinä rajalla, että
tämä kypsyttely kääntyy
kirkkoa vastaan.
***
Kokoussalissa naispappeuden vastustaja vetoaa Raamattuun ja kirkon perinteeseen. Kannattajan mielestä Tunnustuskirjat eivät kiellä naispappeutta. Vastustaja vastaa, ettei niiden tarvinnutkaan, kun ”naispappeuden harhaa ei silloin ollut”.
– Pappisviran avaaminen naisille ei ole tasa-arvokysymys vaan enemmän ihmisarvokysymys,
argumentoi yksi.
– Sinä olet hyljännyt Herran sanan, ja Herra on myös hyljännyt sinut, vastaa toinen.
– Hyvät ystävät. Kirkon julistuksen uskottavuus joutuu pian kyseenalaiseksi, jos keskustelu naispappeudesta jatkuu vuosikymmenestä toiseen, huomauttaa kolmas.
Joku päivittelee kotikylänsä ”poikamiespappeja”, jotka aikovat kieltäytyä yhteystyöstä naispapin kanssa, vaikka seurakunnan kaitsijan tulisi olla ”yhden vaimon mies”.
Turhautuminen ja väsymys kuuluvat muidenkin kuin Vuorenpään puheenvuoroissa. Jos pappisvirasta erimielisyyttä onkin, kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että naispappeuskeskustelu on kestänyt liian pitkään ja vienyt liikaa tilaa.
– Herra arkkipiispa. Ei ole helppoa jälleen kerran käydä perustelemassa kantaansa naispappeuden torjumiseksi. Kaikki, mitä sanoo, tuntuu olevan jo aikaisemmin sanottu, tiivistää joku monien mietteet.
Myös media sai osakseen kritiikkiä. Erään puheenvuoron mukaan toimittajia kiinnosti kirkolliskokouksen edustajissa lähes yksinomaan heidän kantansa naisten papiksi vihkimiseen, vaikka kirkon asioista olisi ollut esitettävänä paljon muitakin kysymyksiä.
Alkaa käydä selväksi, ettei kenenkään mieli tulisi näillä puheilla muuttumaan. Yhä selvempää on myös se, että tällä kertaa naispappeus menisi läpi. Naispappeuden vastustaja pelkääkin jo kirkolliskokouksen tekevän hänestä ja muista ”kristikunnan yleisen virkakäsityksen kannattajista lainsuojattomia. – – Meitä saa ilmeisesti pian syrjiä”.
Naispappeutta vastustavat äänestyksessä piispa Rimpiläinen, viisi pappia ja viisitoista maallikkoa. Rimpiläinen ei jää kuuntelemaan äänestystulosta vaan poistuu salista. Kirkolliskokous hyväksyy pappisviran avaamisen naisille äänin 87–21. Suuria tunteenpurkauksia ei kuulla. Kirkolliskokouksen naiset ovat yhdessä päättäneet vastaanottaa päätöksen arvokkaalla hiljaisuudella. Ketään ei haluta ärsyttää. Arkkipiispa Vikströmkin toivoo, ettei keskustelussa olisi voittajia eikä häviäjiä. Tällä kertaa pitää lepytellä naispappeuden vastustajia.
Kirkolliskokouksen naiset ovat yhdessä päättäneet vastaanottaa
päätöksen arvokkaalla hiljaisuudella.
Lapuan piispa Yrjö Sariola esittää kirkolliskokouksen hyväksyttäväksi ponnen eli päätöslauselman. Sen sisältö on piispainkokouksen ehdotus siitä, että naispappeuden vastustajille taataan kirkossa tulevaisuudessakin ”täysi toiminnanvapaus”. Kirkko haluaa viestiä, että naispappeuden vastustajia vihitään papiksi tulevaisuudessakin.
– Ponsi on ikään kuin ojennettu käsi puolin ja toisin, selittää arkkipiispa. – Se on kirkolliskokouksen antama signaali siitä, että sen käsityksen mukaan on naispappeuden toteuttamisessa käytettävä avoimia käsiä eikä nyrkkejä.
Ponsi epäilyttää naispappeuden kannattajia. Kukaan ei osaa kertoa, mitä merkitystä ponnella käytännössä olisi.
– Mielestäni tämä käsite toiminnanvapaus on koko ajan ollut jossain määrin epäselvä. Mitä tarkoitetaan tässä toimintavapaudella? kysyy joku.
– Pyydän vastausta siihen, voiko tähän ponteen vedoten naispappeuden vastustaja kieltäytyä jumalanpalvelusta toimittamasta yhdessä naispapin kanssa, tiedustelee toinen.
Vastauksia ei saada, mutta Sariola muuttaa esitystään. Täyden toimintavapauden sijaan lopulta puhutaankin vain toimintavapaudesta. Ponsi hyväksytään lähes yksimielisesti, äänin 85–7.
Kirkolliskokous on hyväksynyt sekä naispappeuden että naispappeuden vastustamisen.
Seuraavan päivän Helsingin Sanomien etusivun suurin otsikko kuuluu: ”Naispappeus vihdoin
läpi”. Kuvassa piispa Rimpiläinen marssii ulos salista.
Teksti: Samuli Suonpää
Seuraväki otti vastaan kannustaen

Ensimmäiset naiset vihittiin Suomessa papiksi vuonna 1988. Kesti vielä lähes kymmenen
vuotta, ennen kuin Herättäjä-Yhdistys sai ensimmäiset naispappinsa. Ensimmäiseksi ehti Anni Pesonen, joka vihittiin papiksi Herättäjä-Yhdistyksen opiskelijasihteerin sijaisuuteen vuonna 1997. Seuraavana vuonna pappisvihkimyksen sai Herättäjä-Yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Terhi Kaira, Etelä-Pohjanmaan aluesihteerin tehtävään.
– Kyse ei ollut siitä, että yhdistykseltä olisi kestänyt kymmenen vuotta lämmetä naispappeudelle, sanoo Terhi Kaira, silloinen Jormakka. – Ei vaan ollut täytettäviä papinpaikkoja.
Kaira kertoo seuraväen ottaneen papiksi vihityn naisen vastaan rohkaisten ja kannustaen. Joissakin seurakunnissa sen sijaan oltiin varautuneempia.
– Näillä lakeuksilla ei kiertäviä naispappeja ollut nähty, herätysliikkeiden papithan
olivat kaikki miehiä.
Minulle on aina ollut
mysteeri, miksi
virkakäsitys nimenomaan
ehtoollispöydässä
erottaa.
Negatiivisia kommentteja tuli, kun jumalanpalvelukseen tullut pahaa-aavistamaton
seurakuntalainen joutuikin kuuntelemaan naispappia.
– Joissakin seurakunnissa minua ei haluttu Herättäjän kirkkopyhään. Ei haluttu
alttarille naista. Seuroihin missään seurakunnassa ei porttikieltoja ollut, se rajautui
ehtoollisyhteyteen. Minulle on aina ollut mysteeri, miksi virkakäsitys nimenomaan
ehtoollispöydässä erottaa.
Vielä tuolloin monissa seurakunnissa järjesteltiin työvuoroja, jotta naispappeutta vierastava miespappi ei joutunut alttarille samaan aikaan naisen kanssa. Käytännössä työvuoroja järjesteltiin myös Herättäjä-Yhdistyksessä.
– Kyllähän meiltäkin joihinkin seurakuntiin lähetettiin minun sijaani miespuolinen pappi.
Nuorena pappina Kaira ei kokenut tätä ongelmalliseksi.
– Herättäjä on aina mennyt seurakuntiin vieraana kunnioittaen jokaisen seurakunnan
tapoja ja käytäntöjä.
Teksti: Samuli Suonpää