Kolumni
syyskuu 2026
On ehkä osuvaa, että en muista paluusta Suomeen mitään. Olin kahdeksanvuotias
palatessamme ja viettänyt varhaislapsuuteni Senegalissa, pienessä Fatickin maalaiskaupungissa. Elettiin 1990-lukua, aikaa ennen internetiä ja jatkuvaa yhteydenpitoa Suomeen. Kirjeet kulkivat harvakseltaan, ja muistot Suomesta rajoittuivat lähinnä pariin kesälomaan. Fatickissa elämäni koostui mangopuissa ja pihamuureilla kiipeilystä, hiekassa
leikkimisestä, naapuruston lasten kanssa juoksentelusta ilman kenkiä, hevos- ja aasikyydeistä sekä torakoiden jokailtaisesta metsästämisestä. Tämä todellisuus oli hyvin kaukana siitä Suomesta, johon palasimme.
Meitä lähetyslapsia kuvataan usein termillä ”kolmannen kulttuurin lapsi”. Se tarkoittaa, ettei
tunne kuuluvansa täysin sen paremmin lähtömaahansa kuin siihenkään maahan, jossa on kasvanut. Identiteetti rakentuu näiden kahden maailman välimaastoon. Siksi paluu kotimaahan voi olla vaikea: toisessa kulttuurissa kasvaminen on muovannut ihmisestä toisenlaisen.
Paluu Suomeen oli minulle traumaattinen. Olin käynyt suomalaista koulua Senegalissa, mutta
yhtäkkiä olisi pitänyt tuntea suomalaiset puut ja linnut sekä muistaa kansallislaulun sanat. Olisin
voinut nimetä useita afrikkalaisia puulajeja, olinhan kiipeillyt niissä, mutta sillä tiedolla ei ollut
Suomessa arvoa. Opettajaa tai muita lapsia eivät juuri kiinnostaneet kokemukseni. Olin kummajainen, vaikka näytin samalta kuin muut ympärilläni. Palaaja oppii nopeasti, että omista kokemuksista kannattaa vaieta ja sopeutua kameleontin tavoin. Niin minäkin tein.
Identiteetti rakentuu kahden maailman välimaastoon.
Sopeuduin niin hyvin, että unohdin. Lapsen mieli ymmärsi, että selviytyäkseen sen täytyi haudata kaikki mahdollisimman syvälle. Unohdin aktiivisesti siihenastisen elämäni, jotta voisin olla mahdollisimman samanlainen kuin muutkin. Vasta aikuisena tajusin, kuinka suuren osan identiteetistäni olin haudannut ja miten se vaikutti minäkuvaani ja elämääni. Lukkojen avaaminen on vaatinut asian käsittelyä pitkään, hartaasti ja monin eri tavoin, eikä prosessi ehkä koskaan tule täysin valmiiksi.
Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyse on eräänlaisesta kotiinpaluusta. Ei paluusta
Suomeen tai Senegaliin, vaan paluusta omaan tarinaani. Olen lakannut etsimästä yhtä paikkaa, johon kuulua, ja oppinut hyväksymään sen, että identiteettini rakentuu monesta kodista, kielestä ja kulttuurista. Ehkä koti löytyykin lopulta siitä, että saa olla kokonaan oma itsensä. Ja siinä on ollut lohdullista luottaa siihen, että Jumala on nähnyt minut kokonaisena jo paljon ennen kuin osasin itse nähdä.
Ruusa Gawaza
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä
ja Herättäjä-Yhdistyksen nimikkolähetti Zimbabwessa.
.
Henkilehti.fi 