Uskonto ja taide merkityksiä piirtämässä

Ihmisen kyky nähdä pintaa syvemmälle nojaa mielikuvitukseen. Eeva-Kaisa Virolainen pohtii taiteilija, teologi ja diakoni Ville Löppösen kanssa taidetta hengellisyyden harjoittamisena ja merkitysten avaajana.

Luin 11-vuotiaana Jean M. Auelin Luolakarhun klaanin. Siitä saakka mieleni sisällä on kulkenut mukana esihistoriallinen alter ego, joka tarkkailee ihmiskunnan puuhia muinaisuuden näkökulmasta. Vuosien varrella aloin mieltää taiteen ja uskonnon kenties keskeisimmiksi ihmisenä olemisen tavoiksi, opiskelin molempia ja olen sekä pappi että taiteilija. Mielikuvituksen avulla voi matkustaa aikoihin ja paikkoihin, joihin muuten ei pääse. Avaruuteen, tulevaisuuteen, tuonpuoleiseen. Kuoleman taju tekee meistä kuolevaisia tavalla, jota muut eläimet eivät ole. Uskonto ja taide kurkottavat maailmoihin, jotka eivät ole tässä ja nyt, mutta jonne mielikuvituksemme ulottuu.

Ihminen on olento, joka näkee ja luo merkityksiä. Väreistä, valoista, muodoista, olennoista, kohtaamisista ja hetkistä ihminen punoo tarinoita, kysymyksiä, jotka johtavat uusiin kysymyksiin ja oivalluksiin. Näin syntyy elämäntarina, näin piirtyvät kohinasta esiin suuret kertomukset, yhteisöt ja yksilöt, uskonto ja taide. Ilman merkityksellisyyttä elämä on – niin, merkityksetöntä. Kauheaa, tyhjää.

Matka on aina kesken

Savonlinnalainen kuvataiteilija Ville Löppönen on sekä teologian että taiteen maisteri. Hän palvelee myös ortodoksisen kirkon diakonina. Löppönen on maallistuneesta luterilaisesta perheestä, jossa ei juuri puhuttu hengellisistä asioista. Taide on hänelle etsimisen ja tutkimisen tärkein väline, ja hän opiskeli kuvataiteilijaksi.

Hengellinen etsintä johti hänet ortodoksiseen kirkkoon ja teologiaa opiskelemaan. Ihmiskuva muuttui, perisynnin keskeisyys romahti pois. Ihmisen olemus ei ollut pilalla: synti oli ennemminkin sairautta kuin pahuutta.

– Synti on siinä, ettei ihminen katso enää Jumalaa, vaan katsoo pimeyteen, poispäin Jumalasta, rakkaudesta. Kaikki ihmiset ovat eläviä ikoneita. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla, on lupa kasvaa. Kun kasvu unohtuu, ihminen alkaa rajata Jumalan ilmenemisen muotoja. Ankaran dogmaattinen maailmankuva rikkoo ihmistä, joka lipsuu helposti opilliseen jyrkkyyteen. Kokemus, matka, on äärimmäisen tärkeä. Kaikki on liikettä, suhdetta. Koko luotuna oleminen on Hengen ilmentymää, manifestaatiota, pohtii Löppönen.

Ortodoksisuus painottaa osallistumista. Voi olla ideoita ja päämääriä, ajatuksia suunnasta, mutta niihin pääseminen vaatii matkan. Matkan jälkeen lopputulos on erilainen kuin idea matkan alussa. Tieto ei ole niin keskeistä kuin matka.

Löppönen muistelee keskustelujaan rippi-isänsä kanssa ortodoksisen uskon löytämisen aikoihin. ”Muista, Ville, että kaikki me olemme harhaoppisia”, hän opasti. Matka on aina kesken, siksi lopullista varmuutta ei saavuteta. Oikean tiedon omistaminen ei ole pelastus. Koko elämä on kasvamista.

Taide on vuoropuhelua hiljaisuudessa

– Ihmisen katse on särkynyt, se pirstaloi olemisen eri ulottuvuudet erilleen. Kristus avaa uudelleen luomisen todellisuuden. Yhdessä me voimme rakentaa ja luoda, olla mukana Jumalasta virtaavan luomisen tapahtumassa. Luovuus on elämän energiaa. Hiljentymisen ja tekemisen kautta ihminen maadoittuu todellisuuteen, johon kuuluu myös ruumiillisuus, Löppönen kuvaa.

Me kasvamme ja muovaudumme yhteisön jäseninä. Löppönen on oivaltanut, että oman luovuuden löytyminen vaatii astumista sivuun, antautumista yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Vasta siten voi tehdä oman luovan tekonsa. Hän puhuu paljon askeesista. Sana tarkoitti alun perin urheilijoiden valmistautumista kilpailuun, harjoittamista, itsekuria.

Taiteen äärellä askeesi on nöyrtymistä, luovuuden äänen kuuntelemista hiljaisuudessa: mitä materiaalit ovat, mitä ne puhuvat. Näin syntyy vuoropuhelua taiteilijan ja kaiken sen välillä, mistä hän saa vaikutteensa. Prosessia ei voi hallita täysin, ja niin on hyvä.

Koen itsekin samoin: teos on aina erilainen kuin idea siitä oli aloittaessa, sillä se syntyy vain matkan myötä. Eikä matkalle lähtiessä tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyy. Matkalle taiteilijaa valmistaa se, että hänellä on varusteita – tekniikkaa, sommittelun ja väriopin taitoa, materiaalituntemusta. Niiden avulla voi kohdata matkan synnyttämiä kysymyksiä ja päästä eteenpäin. Syntyvä teos voi sitten palata yhteisöön ja kohdata katsojansa. Näin taiteilija jakaa oman yksinäisyydessä syntyneen luovan tekonsa ja vuoropuhelu jatkuu.

Kuvan merkitykset avautuvat sitä mukaa, millainen oma näkemisen valmius on.

Kuvissa on tasoja, kerroksia. Vanha kristillinen taide on täynnä symboliikkaa, joka avautuu vain symboleja tuntevalle. Kuvan merkitykset avautuvat sitä mukaa, millainen oma näkemisen valmius on. Löppönen pohtii teologian katoamista maalaamisesta.

– Nykytaide riisui vakavan teologisen keskustelun. Se keskittyi dekonstruktioon, purkamaan merkityksiä ja ironisoimaan niitä. Mutta voidakseen ymmärtää kuvan syvempiä merkityksiä on hengellinen horisontti oltava mukana. Olen tehnyt taidetta ja teologiaa nyt kaksikymmentä vuotta ja iloinen siitä, että vastakaikua alkaa löytyä. Ihmiset kiinnostuvat kuvan teologiasta.

Kasvojen valossa

Kun nuorena osallistuin ensimmäiseen hiljaisuuden retriittiini, koin hyvin vapauttavana sen, että sai olla toisten kristittyjen seurassa vaiti. Ei ollut mitään väliä mielipiteillä tai kirkkopoliittisilla näkemyksillä, sillä ainoat sanotut sanat olivat rukoushetkissä lausuttuja psalmeja ja rukouksia. Niiden suunta oli ihmisen ja Jumalan välinen. Samalla ne loivat vapaata tilaa ihmisten välille. Usein asemoin vaistomaisesti itseäni johonkin asentoon toisten seurassa sen mukaan, millä puolella kukin on missäkin kysymyksessä. Hiljaisuus vapauttaa tästä.

Taide on samankaltaista. Sen synnyttämät kysymykset ovat erilaisia kuin puhutut sanat. Sen kautta niin taiteen tekijä kuin kokijakin voi kokea yhteyttä halki aikojen, tunnistaa ihmisyyttä ja elämää, kokea hengästyttävää ihmetystä ilman selityksiä.

Pohdin, miksi oikein maalaan itse pelkkiä muotokuvia. Niiden muoto on melko sidottu, varsinkin, kun pyrin esittävyyteen. Eikö siitä ole taiteen vapaus kaukana?

– Ihmisille on luontaista olla suhteessa, kasvokkain, Löppönen kommentoi. – Yksin me hajoamme. Kasvot ovat elävät, niiden maalaaminen ja niiden kanssa oleminen on äärimmäisen kiinnostavaa.

Tehdessäni muotokuvia seurustelen kuvan kohteena olevan kanssa. Hän on voimakkaasti läsnä minulle koko prosessin ajan, vaikka maalaan valokuvasta. Kaukana oleva ystävä onkin äkkiä aivan siinä, hiusten pehmeys, nenän kaari, silmien valo. Olen päässyt näin viettämään aikaa niin omien isovanhempieni kuin appenikin kanssa, jotka kaikki ovat kuolleet, ennen kuin ehdin heitä tavata. Tämä yhteys tuntuu niin aidolta, että se on todellinen osa elämänkokemustani. Kerron erään esimerkin, joka kuulostaa ehkä huuhaalta, mutta menköön, onhan tämä hengellinen lehti.

Viimeistelin mieheni isän nuoruudenkuvasta maalausta, jonka aioin antaa hänelle lahjaksi. Kun uppouduin maalaamiseen, mieheni teki ulkona puusavottaa. Äkkiä hän näki syrjäsilmällä hahmon ja tarkemmin katsoessaan tunnisti siinä isänsä. Näky katosi, mutta jätti läsnäolon tunnun. Pian tulin valmiin tauluni kanssa hänen luokseen, ja hän kertoi kokemuksensa ihmeissään. Mietimme sitä yhdessä. Tulkitsin tapahtunutta niin, että koska rakkaus on energiaa ihmisten välillä, se joskus saa tiivistyessään havaittavia muotoja, välähdyksiä tuonpuoleisesta.

Kun maalasin appeni kuvaa, hän oli minulle läsnä, ja kokemus virtasi jotenkin minun ja mieheni välillä, koska rakastamme toisiamme. Yhtä aistittavia läsnäolon kokemuksia en taidetta tehdessäni ole kokenut muulloin, mutta toisinaan raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä kyllä ohenee tai väreilee.

Ikoni katselee katsojaansa

Miten ikoni eroaa muista taideteoksista? Entä vapaasta kristilliseksi kutsutusta taiteesta?

– Ikoni on liturgista taidetta, sen paikka on jumalanpalvelusyhteisössä. Sen tarkoitus ei ole käännyttää, sen sanoma ei ole julistava, Löppönen kuvailee.

En ole varma, ymmärränkö. Ikonit ovat täynnä hengellisiä asioita ja Raamatun tapahtumia, miten se ei olisi julistusta? Mutta tarkemmin ajateltuna: eihän jumalanpalveluskaan ole ensisijaisesti julistusta, vaan asettumista suhteeseen Jumalan kanssa. Palvontaa, rukousta, hengittämistä, olemista Jumalan edessä yhdessä toisten kanssa.

Ikoni avaa kohtaavan katseen tuonpuoleiseen, se katselee katsojaansa.

– Ikoni avaa kohtaavan katseen tuonpuoleiseen, se katselee katsojaansa. Se välittää niitä piirteitä, joilla Pyhä ilmaisee itseään meille. Aina ikoni ei tietenkään onnistu siinä, sillä se on sidottu historiaan, jatkumoon, ja muodoltaan se on melko muuttumaton. Jos se tuodaan pois kontekstista, varsinaisesta ”käyttötarkoituksestaan” eli jumalanpalvelusyhteisöstä, se voi alkaa kiusata. Mutta se ei ole sen tarkoitus. Ikoni voi olla näköala. Aivan kuten diakoni tuo ortodoksisessa liturgiassa rukoukset ja ehtoollisen alttarista kansalle, myös ikoni voi tuoda Pyhän läsnäoloa ihmiselle.

Valo menee pimeyteen

Olen aina tuntenut vierautta niin sanotun kristillisen, evankelioivan taiteen äärellä. Minusta se muistuttaa sosialistisen realismin tai muun propagandataiteen estetiikkaa. Siinä taiteen tekijällä tai tarjolle asettajalla on jotain, jota katsojalta puuttuu, ja sillä on agenda: antaa katsojalle se, mikä häneltä puuttuu, jotta katsoja tulisi samanlaiseksi kuin julistaja.

– Julistava taide astuu ihmisen oman kasvun varpaille. Kasvua tulee hoitaa sen ominaislaadun mukaisesti, herkästi, Löppönen pohtii.

Hän kuvaa myös taiteen opettamista herkäksi prosessiksi.

– Luovuuden hiljaista ääntä ei saa särkeä. Korvat ja silmät auki voi kuulla sen ihmisen oman äänen, jota opettaa.

Minulle jotkut Löppösen teokset ovat aika rajuja. Hän kehottaa katsomaan sellaisen ihmisen elämää, joka on rajua ja karkeaa.

– Ikonin tarjoaminen siihen voi olla torjuva ele, sillä valoa ei voi ottaa vastaan, jos näköala ei ole auki. Ihmistä on voitu kohdella kaltoin uskonnollisen kielen kautta. Kristus ei kavahtanut rumuutta tai vaikeutta, vaan meni hylkiöiden ja sairaitten luo. Laupias samarialainen -vertauksen kauneus on siinä, että valo menee pimeyteen. Valo paljastaa kauneuden, vaikka olosuhteet saattavat silti olla hirveät.

Ajatus tuo mieleeni Lauri Grünthalin pitämän seurapuheen mustarastaasta: se laulaa pimeässä. Mustarastas laulaa illalla vielä, kun muut linnut ovat jo lopettaneet, ja aloittaa aamuyöllä ennen muita, kun on vielä pimeää. Se ei poista pimeyttä – pimeys on totta, mutta totta on myös laulu. Laulussa valo on jo läsnä, vaikkei näy.

Maailmassa ja elämässä on monenlaista kärsimystä, hätää ja epäoikeudenmukaisuutta. Voiko kuvan tekeminen olla esirukousta maailman puolesta?

– Ei Jumalalle tarvitse tuoda näkyväksi mitään, vaan ihmisille. Jumala näkee jo kaiken ja suhtautuu myötätuntoisesti ja rakastavasti.

Laupias samarialainen -vertauksen kauneus on siinä, että valo menee pimeyteen.

Löppönen kuvailee Kristuksen painia Getsemanessa. Vaikka hän rukoili Isää ”ottamaan tämän maljan pois”, hän kuitenkin nöyrtyi Isän tahtoon.

– Yksimielisyys Isän kanssa, nöyryys ja kuuliaisuus olivat tärkeämpää kuin oma toive. Kristus näytti, että tie käy kuoleman kautta. Me kaikki menemme sitä samaa reittiä. Niin on hyvä.

Poliittisen taiteen piirissä käsitellään maailman tilaa oman tekemisen kautta. Tällöin taide astuu ulos sen omasta luontaisesta maailmasta. Löppönen ei väheksy poliittista taidetta, kyllä sen kautta voi käsitellä tärkeitä asioita.

– Mutta siitä voi tulla luovuutta rajaava tekijä, koska sen päämääränä on julistuksellisuus, ei kohtaavuus. Luovuus on kauneutta itsessään. Se on jo vastaus noihin asioihin, se vastaa omalla olemuksellaan kärsimykseen, sotaan, ihmisten aiheuttamaan rumuuteen. Siihen ei tarvita erityistä alleviivausta.

Rukous ja piirtämisen taito

Kuvan tekeminen on liikettä, ei pelkästään konkreettista siveltimen ja käden liikettä, vaan sisäistä liikettä tekijän ja ympäristöstä nousevien jännitteiden välillä, omien ideoitten ja syntyvän kuvan välillä, ihmisen ja luovuuden Antajan välillä. Siinä on paljon kuuntelemista ja mietiskelyä. Kuvan tekemiseen osallistuvia tekijöitä on enemmän kuin taiteilija ja katsoja. Moni kuvantekijä sanoittaa kokemustaan niin, että kuva ”tulee jostakin” ja taiteilija on tämän näkyväksi tulemisen välikappale ja osallistuja. Myös Löppönen näkee, että tuonpuoleinen kohtaa maalarin maalauksen kautta, siihen osallistuen.

Mitä sellaista kuva välittää, mitä sanat eivät? Kuvallinen ajattelu – kuten musiikkikin – tapahtuu jossain määrin aivojen eri osissa kuin puheen tuottaminen ja ymmärtäminen. Löppöselle on ollut suuri työ oppia sanallistamaan kuvallista prosessiaan. Kuva on ensisijainen, sana on selittävä. Kuva viestii ja elää itsessään.

Vuosia sitten suunnittelin kirjoittavani kirjan kuvan tekemisestä hengellisenä harjoittamisena. Sitten käteeni osui Päivi Huuhtanen-Someron teos Rukous ja piirtämisen taito. Siinä oli kaikki se ja enemmän, mitä olin ajatellut, joten eipä minulla ollutkaan enää syytä kirjoittaa. Ostin kirjan ja luen sitä säännöllisesti myös taidekurssieni osallistujille.

Lempikysymykseni kirjassa on pelkistetty ”Mitä näenkään?” – se on sekä kuvantekijän että rukoilijan kysymys. Ihmettelevä, avoin, valppaaksi avautuva. Se jatkuu kehotuksella ”Katsele, pidä mielessäsi, piirrä” tai rukoilijalle: ”Katsele, pidä mielessäsi, reagoi (kiitä, siunaa, huuda, anele)”. Parasta rukouskilvoitusta on asettua kuulolle – uteliaaksi Jumalansa ja hänen luomistyönsä, maailmankaikkeuden suhteen. Näin ihminen ei tuijota liikaa omaan tekemiseensä. Käsi ei esitä kysymyksiä, vaan merkitsee muistiin jotain, jonka merkitys on itselle vielä tuntematon.

Kuvan tekemiseen osallistuvia tekijöitä on enemmän kuin taiteilija ja katsoja.

Löppösen näkemykset taiteen tekemisestä ovat samansuuntaisia.

– Materia paljastaa näkymättömän, se tulee näkyväksi luovassa teossa. Se näyttää jotakin meistä itsestämme ja suhteestamme muihin. Mutta ei se näytä sitä, jos ihminen alkaa toteuttaa jotain ennalta päättämäänsä sääntöä tai kaavaa. Toki kuvantekijä käyttää ja kehittää myös taitoaan. Hänen osuutensa luovuudessa on taidon kehittämisen hyödyntäminen. Mutta luovuutta ei mitata sitä kautta, onko taide teknisesti taitavaa.

Ikonimaalauksen äärellä ihminen harjoittaa kuuliaisuutta. Vapaassa kuvantekemisessä taas tutkitaan omia rajoja, oman ”työkalupakin” keinoja järjestellä materiaalia ja värejä eri tavoin. Oman idean saavuttaminen ei ole pääasia, vaan matkan opetukset ja yllätykset, sattumat, vahingot, sen näkeminen, kun asiat eivät toimikaan sillä tavalla kuin olen ajatellut. Luova tekeminen saattaa vastustaa sisäistä ideaa, jos idea on mennyt vinoon. Tässäkin Löppönen korostaa hiljaisuuden merkitystä: se asettaa ihmisen kysymään kysymyksiä, jotka vievät eteenpäin.

– Ei se ole mitään salaista mystiikkaa ja ilmestyksiä, vaan sen kuuntelemista, mitä minussa tapahtuu ja mitä maalauksessa tapahtuu. Keskustelua. Tuonpuoleisuuden ulottuvuus paljastaa meistä asioita, jotka tulevat esiin työskentelyn kautta. Pyhyys on äärettömän arkista.

Eeva-Kaisa Virolainen

Kirjoittaja on kuvantekijä ja pappi, joka käyttää työssään taidetta ja ohjaa taideleirejä

Ville Löppösen näyttely on avoinna Kuopiossa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa Riisassa 20.12.2026 saakka. Hänen taiteeseensa voi tutustua myös osoitteessa https://villelopponen.com.