IKL-papeista väitellyt Antti Malinen: Tavoitteena oli kansan säilyttäminen

Kun Antti Malinen alkoi kirjoittaa väitöskirjaansa Isänmaallisen kansanliikkeen papeista, sinimusta ei sanaparina merkinnyt suurelle yleisölle paljoakaan. Lukuun ottamatta kenties körttejä, joiden huiviin ja perinnepukuun on kudottu nämä värit jo kauan ennen IKL:n aikaa. Herännäisyyteen itsensä laskevilla on erityinen syy olla kiinnostunut myös Malisen tutkimuksesta, sillä liikkeessä oli monia körttipappeja.

– Sinimusta poliittisena aiheena tuntuu ajankohtaisemmalta kuin vielä ennen Brexitin, Trumpin, Ukrainan sodan ja poliittisen ilmapiirin kärjistymisen aikaa, Malinen toteaa kirkkoherranhuoneessaan Espoon Olarin kirkon kellarissa.

Muitakin kirkkohistorioitsijoita on kiinnostanut kysymys siitä, miksi juuri herännäisyys tempautui mukaan äärioikeistolaiseen liikkeeseen 1930-luvulla.

– Yksi selitys on se, että herännäisyys oli tarkoitukseen sopiva ja käyttökelpoinen, hyvin organisoitu liike, joka kantoi suomalaisen talonpojan ihannetta. Siinä missä pietistiset liikkeet suuntautuvat sisäiseen kokemukseen, herännäisyyteen on jo varhain tullut myös kiinnostus muuhunkin kuin taivaalliseen isänmaahan kulkemiseen. Tietynlainen yhteiskunnallinen orientaatio on olemassa, Malinen pohtii.

IKL:ssä kolmannes pappeja

Antikommunistinen oikeistoradikaali Lapuan liike oli syntynyt 1929 ja kielletty keväällä 1932 sen yritettyä kaataa hallitus. IKL:n syntyä sen perinteen jatkajaksi on selitetty pettymyksellä parlamentaariseen päätöksentekoon, sisällissodan jäljillä ja kommunismin nousulla. Se oli 1930-luvun Suomen vaikutusvaltaisin äärioikeistolainen ryhmittymä ja puolue.

– Lapuan liikkeessä koettiin, että se on kansanliike enemmän kuin politiikkaa, Malinen kuvailee.

– Kun IKL perustettiin, sitäkin haluttiin kuvata kansanliikkeeksi, vaikka se oli puolue.

Puolueen kansanedustajista kolmasosa oli pappeja. Heistä herännäishenkisiä olivat muun muassa K. R. Kares, Arvi Malmivaara ja Elias Simojoki. Papisto paini Malisen mukaan laillisuuskysymyksen kanssa. Lain oli aiemmin ajateltu suojaavan keisarin mielivaltaa vastaan ja sille oli annettu myös jumalallisen säätämyksen merkitys.

– Sitten alettiin katsoa, että laki ei suojele riittävästi. Esimerkiksi antisemitistisistä näkemyksistään tunnettu Matti Jaakkola katsoi, että pitää löytää lain syvä olemus, lain henki, ja jos kirjoitettu laki ei ilmennä sitä, se pitää kumota. Kun toiminta kävi laittomaksi, liberaalimmat maalaisliittolaiset karsiutuivat siitä ulos ja monet papit kokivat laittomuudet ongelmaksi.

Lapuan yhteiskoulussa Lapuan liikkeen henkiseksi kerhoksi vuonna 1931 perustettu Sinimustat kehittyi IKL:n epäviralliseksi nuorisojärjestöksi. Sen riveissä toimi omintakeinen persoona ja pappi Elias Simojoki.

Simojoesta tuli sinimustien johtaja. Heimoaate ja Suur-Suomi-aate sai suomenruotsalaiset vetäytymään pois IKL:sta. Lapuan liikkeessä oli ollut mukana myös ruotsinkielisiä, vanhaa pääomaa ja tehtaanjohtajia.

– Simojoki oli hyvin poikkeuksellinen persoonallisuus, vähän sellainen pikaveneellä vallankumousta tekemään lähtenyt tyyppi, kuvailee IKL-pappeihin väitöskirjassaan tutustunut Malinen.

– Vihapuhe ja kiihotus oli motivoitunut siitä, että sota tulee syttymään ja jos nuorisoa ei valmenneta, se olisi rakkaudeton teko. Voisi sanoa, että Simojoki oli haistavinaan vaaran ja siksi lietsoi – ehkä tätä tiedostamattaan – vaaraa.

Papit näkivät pienen Suomen pienenä Israelina, valittuna kansana, joka on ollut suurvaltojen alla.

Isänmaallisen kansanliikkeen ydin oli Malisen mukaan kansallisromanttinen ajatus yhtenäisestä kansasta. Papit näkivät pienen Suomen pienenä Israelina, valittuna kansana, joka on ollut suurvaltojen alla. Ideologisesti IKL-pappien ajattelussa oli myös uhrin symboliikkaa: suurinta rakkautta on antaa henkensä itseään suuremman hyväksi. Yhteisö oli asetettava yksilön yläpuolelle.

– IKL-papit eivät olleet suuria demokratian tai parlamentarismin kannattajia, mutta se olisi ollut myös Euroopassa aivan uutta, maailma oli varsin monarkkinen.

Miten kirkosta tuli valkoinen

– Olen miettinyt usein sitä, että meillä konservativismi ja oikeistolaisuus niputetaan usein myös kirkossa. Kirkon perinteisyys liitetään helposti poliittiseen konservatiivisuuteen ja tässä on varmaankin taustalla vallankumouksellisuuden välttäminen. Mutta kirkon historiasta voidaan löytää toisaalta kansalliskonservativismi, joka on taaksepäin katsovaa, säätyjä ja säädyllisyyttä kaipaavaa kansallista romantisointia, ja toisaalta fasismiin vetävää oikeistolaisuutta, jossa ei todellakaan kaivattu kuningasta, vaan haluttiin tehdä kaikki ihan uusiksi. Aluksi näillä kahdella suuntauksella oli yhteisiä vihollisia, ja ne näyttävät pelanneen yhteen. Konservatiivien tuella fasismi nousi Euroopassa, mutta konservatiivit syötiin alta pois, kuten kaikki muutkin, Malinen kuvaa eurooppalaisen fasismin historiaa.

– Suomessa on ollut työväkeen lämpimästi suhtautuvaa papistoa, mutta marxilaisuuden uskonnonvastaisuus oli vaikea pala. Sisällissodan puhkeamista ennen oli ollut joitakin iskuja pappiloihin, ja vaikka niitä ei ollut monta, ne muistettiin hyvin, koska kaikki pappiloissa olivat tuttuja ja sukulaisia keskenään. Syntyi valkoinen kirkko ja maa.

Malisen mukaan vuosisadan alussa myös oikeistossa oli ollut kirkkokriittisiä älyllisiä ja tieteellisiä äänenpainoja, mutta sisällissota vaimensi ne.

– Kirkko nähtiin moraalin kannalta hyödyllisenä yhteiskunnallisena laitoksena. Kirkko oli selvästi oikealla, mutta enemmän konservativismin kuin oikeistolaisuuden vuoksi, hän summaa ajatuksensa.

Äärioikeistolainen kansallinen liike nähtiin mahdollisuudeksi puolustaa kirkon asemaa.

Mikä fasismiin veti?

Malisen mukaan oli kaksi pääasiallista motivaatiota, jotka johtivat pappeja kohti fasismia.

– Äärioikeistolainen kansallinen liike nähtiin mahdollisuudeksi puolustaa kirkon asemaa. Vain harvat rakensivat mielessään ideologista synteesiä fasismin ja kristinuskon välillä. Kalervo Kurkialan kohdalla voidaan puhua kristillisyyden ja natsismin yhdistäneestä maailmankatsomuksesta.

– Yhteinen vihollinen oli ateismia edistänyt vallankumous. Pääpaha on marxismi, taisteleva jumalattomuus, joka vie moraalilta pohjan. Kirkon vaino ja suomalaisten kohtelu rajan takana myös olivat mielessä.

IKL-pappien käsitys kansasta oli staattinen.

– Esimerkiksi K. R. Kares oli säätypappi, jonka ajattelussa kansan johtaminen on Jumalan joillekin antama tehtävä. Tällainen eli körttiläisessä mielenmaisemassa, että kansa on joku, jolle on annettu rajat ja kotipaikka ja kullekin siinä omat tehtävänsä. Ajateltiin, että kristinusko on tätä kansaa yhdistävä voima. Jos luterilainen kristillisyys heikkenee, kansa hajoaa. Tällaisessa visiossa isänmaan edellytys on yhdessä jaettu sama hengellinen tila.

IKL, natsit ja fasistit

Aluksi IKL:ssa suhtauduttiin ajan sisarilmiöihin, Italian fasismiin ja Saksan natsismiin innostuneesti.

– Ne nähtiin oikeaksi voimaksi marxismia vastaan ja järjestyksen palauttamiseksi. Italia oli Suomesta aika kaukana, sieltä saatiin joitakin vaikutteita yksittäisten ihmisten kautta ja joku Mussolinin patsaskin sieltä tuotiin, mutta käytännön kokemusta ei juuri ollut siitä, millaista olisi elää fasistisessa Italiassa, Malinen sanoo.

– Kun natsit nousivat valtaan, näytti IKL:n näkökulmasta aluksi siltä, että järjestys palaa. Aika nopeasti erityisesti papistossa alettiin nähdä, että vanhaa järjestystä ei ollakaan palauttamassa. Saksassa oli kaksi teologista päälinjaa: puolueen johtamaa valtakunnan protestanttista kirkkoa kaavailtiin sellaiseksi, että katolisetkin sulautettaisiin siihen. Opillinen keskustelu meni suomalaisten mielestä aika erikoiseksi: puhuttiin Vanhan testamentin poistamisesta ja pohdittiin, tarvitaanko ylösnousemusta ollenkaan. Jeesuksesta haluttiin sankarillinen johtajahahmo. Natsipuolueessa oli myös paljon okkultismin harrastusta ja etenkin Himmlerin johdolla uuspakanuus meni pitkälle. Saksan touhua alettiin pitää tosi outona suomalaisten teologien parissa, joille henkilökohtainen usko oli ihanne.

Malisen mukaan saksalainen rotuoppi ei uponnut kovin syvälle suomalaisiin pappeihin.

– Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että norjalaiset ja ruotsalaiset saivat rotuopin mukaan suomalaisia korkeamman rodullisen statuksen.

Politiikka uskonnon vai uskonto politiikan välineenä?

SS-upseerina toiminut Kurkiala muutti Ruotsiin, mutta muut IKL-papit, jotka selviytyivät sodasta, sopeutuivat järjestelmään.

– He toimivat myöhemmin eduskunnassa, rehtoreina ja kirkkoherroina. Heistä seuraavan sukupolven täytyi tehdä asiat eri tavalla. Herännäisyys on kyennyt tekemään suunnanmuutoksia yhteiskunnallisesti. Kun on käyty laidalla, on ollut myös pakko arvioida asioita uudelleen, Malinen pohtii.

– Ehkä ihminen jossain vaiheessa huomaa, kun joku sotii hengellistä vakaumusta vastaan. Sellainen kriisiyttää ihmisen. Vahvojen tuomioiden julistaminen ja käsitys ainoan oikean totuuden omistamisesta on yhtä vaarallista uskonnossa ja politiikassa.

Salla Ranta

Antti Malisen väitöskirja Sinimusta papisto : IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944 tarkastettiin Helsingin yliopistossa 15.11.2025. Voit lukea sen osoitteessa http://hdl.handle.net/10138/603444.