Voi sanoa toisin, mutta onko tarvetta?

Sävelletyt erityismessut nykyajassa

Voiko sen sanoa toisinkin? Salon herättäjäjuhlilla vietettävän Lasse Mårtensonin messun otsikko tuntuu tässä ajassa vähän oudolta. Nykyisin pidetään nimittäin itsestään selvänä sitä, että kristillistä sanomaa julistetaan erilaisin musiikkityylein. Itse asiassa harvasta asiasta vallitsee Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa niin laaja yhtenäinen näkemys. Onko sävelletyille erityismessuille siis enää tarvetta?

Uutta seurakuntamusiikkia ryhdyttiin tekemään aktiivisesti eri puolilla Eurooppaa 1950-luvulla. Suomessa alkusysäyksenä pidetään Luterilaisen maailmanliiton Helsingissä vuonna 1963 järjestettyä yleiskokousta, jonka yhteydessä saatiin ensimmäisiä maistiaisia saksalaisista hengellisistä ”iskelmistä”. Niitä alettiin kääntää suomeksi, ja ne levisivät samaan aikaan nopeasti kehittyneen seurakuntien nuorisotyön parissa. Rinnalla ryhdyttiin heti tekemään myös omia lauluja, joissa oli usein vahva yhteiskuntaeettinen sanoma. Yhä tänä päivänä seurakuntien nuorisotyössä runsaasti käytetyn Nuoren seurakunnan veisukirjan ensimmäinen laitos julkaistiin vuonna 1967.

Tarve löytää uudenlaisia musiikillisia ilmaisukeinoja ulottui myös jumalanpalveluksiin. Lasse Mårtensonin vuonna 1966 säveltämä Voiko sen sanoa toisinkin aloitti vuosituhannen vaihteeseen kestäneen sävellettyjen erityismessujen kukoistuskauden. Huippuvuosia elettiin 1980- ja 1990-luvuilla Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen Afrikkalaisen gospelmessun siivittämänä. Uusia messuja tehtiin ja vietettiin runsaasti. Monella keski-ikäisellä kirkonpenkin kuluttajalla niiden nimet herättävät nostalgisia muistoja: Hyvä hetki, Hiljaisuuden messu, Vaeltajan messu, Missa Missionalis, Riemumessu.

Sävelletyt messut olivat oman aikansa vastakulttuuria jämähtäneelle jumalanpalveluskäytännölle.

Puolesta ja vastaan

Ensimmäisten vuosikymmenten uusimuotoiset messut syntyivät aikana, jolloin muualla maailmassa toteutettiin erilaisia kokeilujumalanpalveluksia, mutta Suomessa vallitsi toisenlainen ilmapiiri. Suomen kirkon vuoden 1968 käsikirja edusti vahvasti menneisyyteen katsovaa säilyttävää linjaa. Myös perinteisen kirkkomusiikin asema oli vahva ja jumalanpalvelusten toteutus työntekijäkeskeistä.

Vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan teologian tohtori Heikki Toivio perehtyi uusimuotoisten jumalanpalvelusten merkitykseen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämässä. Toivion mukaan uusimuotoisten messujen syntymisen syitä olivat arkisuuden ja ymmärrettävyyden tarve, uusien musiikkityylien innostavuus, kohderyhmäajattelu ja seurakuntalaisten osallistaminen. Lisäksi pyrittiin kokemuksellisuuteen ja haluttiin tuoda jumalanpalveluksiin yhteiskunnallisia teemoja ja kansainvälistä näkökulmaa.

Kaikki eivät kuitenkaan innostuneet ”kitaravirsien” ja rumpukomppien tuomisesta messuun. Moni vastasi Mårtensonin kysymykseen kieltävästi. Ehkä pisimmälle meni Kansanlähetyksen pastori Martti Kaipiainen, joka vastusti Uusi Tie -lehden pääkirjoituksessa ”tanssikirkollisuutta”:

– Miten voimme ottaa avuksemme Jumalaa palvelemaan niitä, jotka siirtävät soittovälineensä tanssipaikoilta kirkkoon? Ensin he tanssittavat nuorisoa synnin hurmioon, ja sitten säestävät hallelujaa liturgiaa?

Erityismessut tänään

Teen pienen kyselyn kirkkomuusikkojen Facebook-ryhmässä. Kysyn kanttoreilta, kuinka usein heidän seurakunnissaan on viimeisen kahden vuoden ajan vietetty sävellettyjä erityismessuja. ”Säännöllisesti” on yksi kyselyn vaihtoehdoista, mutta yksikään vastaaja ei valitse sitä. Sen sijaan joka kolmas vastaajista valitsee vaihtoehdon ”Ei koskaan”. Vaikka suuressa osassa seurakuntia erityismessuja käytetään ainakin silloin tällöin, on niiden suosio selvästi hiipunut.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja, musiikin tohtori Anna Pulli-Huomo ei ylläty tuloksesta. Syyt suosion hiipumiseen ovat kuitenkin paljolti positiivisia.

– Sävelletyt messut olivat oman aikansa vastakulttuuria jämähtäneelle jumalanpalveluskäytännölle, mutta nykyisin niille ei ole enää vastaavalla tavalla tarvetta, Pulli-Huomo toteaa.

Hän perustelee näkemystään nostamalla esiin 2010-luvun alussa toteutetun Tiellä – På väg -hankkeen, jonka myötä monissa seurakunnissa vahvistettiin messujen yhteisöllistä toteuttamista. Lisäksi tavallisissa sunnuntaimessuissakin musiikin tyylit ovat moninaistuneet ja kieli on entistä rohkeampaa ja ymmärrettävämpää.

Erityismessuja ei enää pidetä radikaaleina.

– Musiikki oli aikoinaan turvallinen matalan kynnyksen väline ilmaista rohkeammin asioita, sillä musiikkia ei koeta mitenkään hyökkäävänä. Nykyisin kirkko on siinä mielessä kasvanut, että asioita uskalletaan sanoa suoraan, Pulli-Huomo jatkaa.

Erityismessuista on siis tullut kirkon arkea eikä niitä enää pidetä radikaaleina. Kun vielä vähän aikaa sitten usein vastustettiin sunnuntain päämessun toteuttamista erityismessuna, ollaan nykyisin tälle vaihtoehdolle avoimia. Anna Pulli-Huomo muistuttaa, että nykyinen vuonna 2023 uudistettu Kirkkojärjestys edellyttää noudattamaan jumalanpalveluksissa kirkolliskokouksen hyväksymää kirkkokäsikirjaa sekä muita kirkolliskokouksen hyväksymiä kirkollisia kirjoja. Kirkkokäsikirja on kuitenkin itsessään varsin avoin tilapäisille vaihtuville käytännöille. Monista erityismessuista puuttuu messun pysyviä osia, joiden kautta liitytään historialliseen traditioon ja kansainväliseen ekumeeniseen käytäntöön. Näiden yksittäisten osien tilapäinen poisjättäminen ei kuitenkaan haittaa, jos tilanne ja kohderyhmä on selvä ja sisältöä mietitty huolellisesti.

– En siis näe estettä toteuttaa näitä messuja sunnuntaiaamuna, kunhan tilanne, yhteisö ja sisältö kohtaavat, Pulli-Huomo sanoo.

Suomessa onkin jo muutamia seurakuntia, joissa kaikki messuelämä on keskitetty sunnuntaiaamuun. Vietetäänpä siis esimerkiksi sateenkaarimessua tai Tuomasmessua, ne ovat aina sunnuntain päämessun paikalla. Anna Pulli-Huomokin tunnistaa tämän tendenssin.

– Näissä seurakunnissa on sellainen asenne, että vaikka olisi ajateltukin jotain kohderyhmää, tämä on nyt meidän, koko tämän seurakunnan yhteinen messu tänään.

Uudet trendit

Keskustelu jumalanpalveluksista on kirkossa hiljaista tällä hetkellä. Anna Pulli-Huomon mukaan Tiellä – På väg -hankkeen päättymisen jälkeen kiinnostus on siirtynyt muihin aiheisiin ja monissa seurakunnissa on taas ajauduttu messujen osalta työntekijäkeskeisyyteen. Myös teologisissa tiedekunnissa innostus liturgian tutkimukseen on juuri nyt kovin vähäistä. Pulli-Huomoa tilanne harmittaa.

– Meillä on puute asiantuntijoista, joiden sydän palaisi messulle.

Erityismessujen sijasta Anna Pulli-Huomo tunnistaa ajassamme uudenlaisen trendin, joka pyrkii rikkomaan messun perinteistä rakennetta. Tätä trendiä edustavat kirkon viestinnän radioon ja televisioon tuottamat studiokirkot, jotka poikkeavat usein radikaalistikin pääjumalanpalveluksen kaavasta. Pulli-Huomoa pohdituttavatkin tällaiset jumalanpalvelukset, jotka painottuvat vahvasti keskusteluun kutsuttujen vieraiden kanssa.

– Musiikki on studiokirkoissa ikään kuin lisuketta. Perinteisessä messussa musiikin rooli on vahvemmin julistava ja myös teologisesti perusteltu. Myös rukouksen osuus on näissä uusissa toteutuksissa kovin pieni ja ehtoollinen jätetään usein kokonaan pois. Huomioitavaa on kuitenkin sekin, että katsojien ja kuulijoiden palaute on yleensä positiivista, kun televisiosta tai radiosta tuleekin ”ihan tavallinen messu”.

Entisten nuorten yhteisöt

Erityismessuja on tehty myös yksittäisiin kirkkoihin. Työskentelin pari vuosikymmentä sitten Vantaan Hämeenkylän seurakunnassa ja tutustuin vielä tuolloin useita kertoja vuodessa vietettyyn Hämeenkylä-messuun. Hämeenkylän kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1992 keskellä syvintä lamaa. Seurakunnassa asunutta Jukka Salmista pyydettiin säveltämään messu, mutta seurakunnalla ei ollut varaa maksaa palkkiota. Niinpä seurakuntalaiset riensivät apuun, keräsivät rahaa ja lahjoittivat uudelle kotikirkolleen ikioman messun.

Pitkään Hämeenkylässä pappina toiminut Jaakko Kara kertoo, että Hämeenkylä-messua vietetään edelleen, mutta sen suosio on hiipunut alkuaikojen innostuneista vuosista. Nykyisin messu toteutetaan kaksi kertaa vuodessa ja siihen osallistuu yleensä kolmisenkymmentä henkeä. Messua järjestävästä vapaaehtoisten joukosta moni on siirtynyt ajasta ikuisuuteen eikä uusia ole juurikaan saatu mukaan. Seurakunnassa onkin päätetty kokeilla Hämeenkylä-messun siirtämistä sunnuntai-iltapäivästä aamun päämessun paikalle.

Jaakko Karan mukaan Hämeenkylä-messun vierailevat saarnaajat tulevat useimmiten viidennen herätysliikkeen parista. Näin messu poikkeaa seurakunnan muusta hengellisestä elämästä. Vastaavaan ilmiöön voi törmätä myös muissa seurakunnissa. Joskus messujen ympärille on syntynyt suorastaan oma erillinen messuyhteisönsä. Jos ilmapiiri on kovin konservatiivinen, on nuoria vaikea saada mukaan. Monen alun perin nuorille suunnatun erityismessun tämän päivän kuluttajat ovatkin jo kypsemmille kymmenille ehtineitä ”entisiä nuoria”.

Monet erityismessut elävätkin tänään nimenomaan järjestöissä.

Järjestöt aktiivisina

1960- ja 1970-luvuilla seurakuntien työntekijöillä oli keskeinen rooli erityismessujen synnyssä. 1980-luvulta lähtien kristillisten järjestöjen rooli niiden tilaajina ja julkaisijoina kasvoi merkittävästi. Heikki Toivio tuo väitöskirjassaan esille erityisesti Suomen Lähetysseuran aktiivisuuden tällä saralla. Erityismessuja ovat tilanneet, julkaisseet ja toteuttaneet runsaasti myös Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY), Nuorten Keskus ja Kansan Raamattuseura. Herättäjä-Yhdistyksenkin osuus on huomionarvoinen.

Vaikuttaa siltä, että monet erityismessut elävätkin tänään nimenomaan järjestöissä. SLEY:n tapahtumissa ovat edelleen aktiivisessa käytössä The Roadin Riemumessu, Lasse Heikkilän Suomalainen messu ja Maksettujen Viulujen Pyhä-messu. Herättäjä- Yhdistyksen järjestämillä rippikoululeireillä taas vietetään edelleen joka kesä Jaakko Löytyn ja Urpo Karjalaisen messua Wähäväkisten juhlaveisuu ja Herran pyhä ehtoollinen puutteenalaisille. Se on myös Salon herättäjäjuhlien ohjelmassa. Herättäjä- Yhdistyksen nuorisosihteerin Raisa Jarkkolan mukaan nuoret eivät haluaisi viettää tavallista messua ollenkaan edes viikonloppuleireillä, vaan toivovat ensisijaisesti ”Wähäväkisiä”.

Erityismessujen jäljet

Anna Pulli-Huomo kertoo, että 1900-luvun lopussa toteutetun jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä esimerkiksi Tuomasmessua käytettiin myös ikään kuin kokeilulaboratoriona.

– Kun jumalanpalveluksesta puhuttiin paljon ja tiedettiin uutta olevan tulossa, koettiin, että oli mahdollista kokeilla. Osa näistä kokeilusta jäi elämään ja tuli osaksi vuoden 2000 Kirkkokäsikirjaa.

Erityismessujen vaikutus näkyy lisäksi siinä, että monet tiettyyn messukokonaisuuteen tehdyt laulut elävät nykyisin omaa elämäänsä. Virsikirjassa on Afrikkalaisen gospelmessun saarnalaulu (517) ja kaksi Meidän messun laulua (502 ja 503). Lisävihkosta taas löytyy Hiljaisuuden messusta suosituksi tullut Riihikirkkohymni (960), joka on löytänyt tiensä myös Siionin kanteleeseen ja Viisikieliseen. Samoin lisävihkossa ovat Mukulamessusta tuttu Rukous on silta (931), Anna-Mari Kaskisen Kansanlaulukirkon aloituslaulu Laulu kuuluu kirkkotiellä (950) ja Jaakko Löytyn Missa Missionaliksen kolehtilaulu Lahjoillasi meitä siunaat (954). Siionin virsi 179 Herra, kuule niiden huuto on alun perin Jaakko Löytyn messusta Vielä mä toivon – Matkamiehen iltarukous. Virressä on kuitenkin uusi sävelmä ja tekstiäkin on muokattu runsaasti.

Erityismessut ovat siis jättäneet pysyvän jäljen suomalaiseen hengelliseen elämään ja jumalanpalveluksiin, vaikka sävellettyjen messukokonaisuuksien suosio onkin hiipunut.

Samuli Korkalainen

Suomi-gospelin tasa-arvo-ongelma

Naiset ja muunsukupuoliset törmäävät edelleen suomalaisella musiikkialalla lasikattoihin ja jäykkiin rakenteisiin sellaisella voimalla, että harva jaksaa tehdä uraa. Tämä näkyy tilastoissa: naisia on musiikkialan korkeakouluopiskelijoista 60 %, mutta alalla toimivista musiikintekijöistä vain 21 %. Sukupuoleen perustuva häirintä tai vaikkapa vaikenemisena ja ulossulkemisena toteutuva syrjintä on yhä valitettavan yleistä.

Suomi-gospel ei tässä suhteessa tee poikkeusta. Sekin on paljolti valkoisten heteromiesten dominoima maailma. Heikki Toivio totesi vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että uusimuotoisten jumalanpalvelusten tekijöistä kolme neljästä oli miehiä. Miehet myös olivat suunnilleen yhtä usein säveltäjiä ja sanoittajia, kun taas naisista lähes 80 % oli sanoittajia. Sama on pätenyt laajemminkin Suomi-gospeliin, jolle on ollut leimallista tunnettujen naissolistien ja varsinkin musiikkia säveltäneiden naisten vähäinen määrä. Jopa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostavan körttigospelin piirissä ylivoimaisesti suurin osa muusikoista on miehiä. Naisen paikka Suomi-gospelissa on yleensä taustalaulajana ja liian usein heidät esitellään yleisölle ”lavaa somistamassa”.

Avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia muusikoita ja musiikintekijöitä on gospelpiireissä vain kourallinen. Tämä selittyy osittain sillä, että merkittävä osa gospel-musiikin julkaisujen tuottajista ja keikkojen järjestäjistä on konservatiivisia herätyskristillisiä järjestöjä.

Aalto-yliopiston muotoilun laitoksen väitöskirjatutkija Tomi Rantanen totesi viime vuonna valmistunutta maisterin opinnäytetyötä tehdessään, että nykyvauhdilla sukupuolten välinen tasa-arvo saavutetaan suomalaisella musiikkialalla vuonna 2150. Niinpä hän tarttui toimeen ja päätti vauhdittaa muutosta. Graafisena suunnittelijana, DJ:nä ja fasilitoijana toimineelle Rantaselle musiikkialan tasa-arvo-ongelmat ovat henkilökohtaisesti tuttuja, mutta niihin puuttumiseen ei hänen kokemuksensa mukaan ole alalla resursseja eikä oikein intoakaan.

Tomi Rantanen on kehittelyt osallistavia luovia metodeja, jotka perustuvat ekologisen kestävän kehityksen murroksissa käytettyyn murrosareenaan. Ideana on tuoda alan tärkeitä toimijoita yhteen suunnittelemaan tasa-arvoisia tulevaisuuskuvia sekä keinoja niiden saavuttamiseksi.

– On selkeä tarve luoda konkreettisia tavoitteita sekä yhteishenkeä sille, että muutos on mahdollista. Tähän pyrin tutkimuksessani, Rantanen kommentoi. Rakenteellisia ratkaisuja -alan ongelmiin haetaan siis systeemisen muotoilun keinoin.

Vastaavalle konkreettisten tavoitteiden asettelulle olisi tarvetta myös Suomi-gospelin kentällä. Asetan itse yhden: haluan lähivuosina osallistua herättäjäjuhlilla erityismessuun, joka on naisten tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvien säveltämä ja sanoittama.

Samuli Korkalainen
Kirjoittaja on pappi, kanttori ja musiikin tohtori.