Pääkirjoitus: Kirkon tulee karttaa politiikkaa – mutta tarvittaessa puolustaa ihmistä

Kristinuskon suhde politiikkaan on ollut alkuvuoden ajan keskustelussa ympäri maailman. Syynä on Donald Trumpin nousu Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi ja hänen virkakautensa vauhdikas alku, jonka aikana Trumpin hallinto on tehnyt muun muassa tuomarien laittomaksi toteamia toimia, mielipiteisiin perustuvia puhdistuksia valtion virastoissa ja ehdottanut etnisiä puhdistuksia toteutettavaksi niin oman maan rajojen sisällä kuin maailmallakin.

Heti Trumpin virkaanastujaispäivänä Washingtonin alueen episkopaalipiispa Mariann Edgar Budde pyysi presidentiltä armoa ihmisryhmille, joiden asemaa ja oikeuksia ollaan rajusti heikentämässä. Trump ja hänen kannattajansa tietysti tyrmäsivät piispan puheen ja syyttivät piispaa politiikan tuomisesta kirkkoon.

Politiikan ja kirkon suhde on jännitteinen. Yhtäältä, ollakseen uskollinen perinteelleen, kirkon tulee pidättäytyä asenteesta, missä kommentoidaan kaikkea, mitä politiikassa tapahtuu. Kirkko on aina ollut universaali ja pyrkinyt sulkemaan sisäänsä kaikki, siis eri taustoista tulevat ja eri tavoilla ajattelevat ihmiset. Kirkon ei tule valita (yhtä) poliittista linjaa, jota se ajaa.

Kirkko myös julistaa totuutta, joka on pohjimmiltaan ääretön ja ikuinen. Poliittiset kysymykset ovat usein äärellisiä ja aikaan sidottuja. Jos kirkko näyttää puheissaan olevan kiinnostunut vain niistä, alkaa kirkon julistama totuus näyttää pienemmältä kuin se on.

Myös moniarvoiseen maailmaan sopii huonosti, että kirkko yrittäisi ottaa kaikkien asioiden arviointineuvoston aseman itselleen. Se luo mielikuvaa kristityistä, jotka luulevat tietävänsä kaikki asiat muita paremmin ja haluavat toisten elävän vain heidän hyväksymällään tavalla.

Toisaalta, samaan aikaan kirkon on otettava tarvittaessa kärkkäästikin kantaa politiikkaan ollakseen uskollinen perinteelleen. Jo Jeesus tuomitsi ihmistä sortavat vallanpitäjät, mikä on liian usein unohtunut kirkon historiassa, kun kirkolliset johtajat ovat kiltisti vähintäänkin vaikenemalla siunanneet erilaisien styrankien toimia.

Sama kirkon universaalisuus, joka velvoittaa pidättäytymään poliittisen linjan valitsemisesta, velvoittaa ottamaan kantaa, jos politiikka vie suuntaan, jossa jokaista ei haluta nähdä arvokkaana. Kirkko on tarkoitettu kaikille ja siksi häntä, jonka ihmisyyttä painetaan alas, tulee puolustaa. Ja valitettavasti sitä roolia tarvitaan myös tässä ajassa, ja myös länsimaissa.inteessämme vahvaa. Osaammeko kääntää työotettamme toisenlaiseksi? Osaammeko tavoittaa ihmisiä, kun kansasta entistä suurempi osa ei ole kuullut kristinuskosta paljoakaan?

Kalle Hiltunen
päätoimittaja