Vankiloissa työskentelee tusinan verran pappeja. He ovat valtion virassa huolehtimassa vankien uskonnonvapaudesta. Sen lisäksi he vaikuttavat vankien jaksamiseen, perhesuhteisiin ja tulevan elämän pohdintoihin. Oikeus tavata pappia voi ohittaa jopa langetetun päätöksen yhteydenpidon rajoituksista.
Helsingin vankila on helppo löytää. Se sijaitsee viihtyisässä Hermannin kaupunginosassa asuintalojen ympäröimänä. Aurinkoisena päivänä se näyttää linnoitukselta, jota ympäröi tiilimuuri vartiotorneineen. Keskellä linnaa kohoaa kirkon torni.
Vierailija ei kuitenkaan tunne itseään kovin tervetulleeksi: aidan takaa parkkipaikalta otettu kuva määrätään portilla poistettavaksi kännykän muistista, henkilöpapereita tiukataan ja kaikki omaisuus muistiinpanovälineet mukaan lukien käsketään jättämään kaappiin. Ohjeet ja käskyt tulevat enimmäkseen kaiuttimista, ilman ihmiskontaktia. “Jää odottamaan, sinut noudetaan pian”, sanoo käskevä ääni huoneessa, jossa olen yksin.
Lopulta luokseni tulee rennon ja hyväntuulisen näköinen mies kauluspaidassa ja farkuissa. Hän on isäntäni vankilapappi Miika Hynninen. Seuraan häntä käytäviä ja kierreportaita pitkin sokkeloiseen laitokseen. Muuten minulla ei olisikaan näille käytäville mitään asiaa, ja olisin myös eksyksissä nopeasti.
– Pohjapiirustus on itse asiassa ihan selkeä, kun sen oppii, Hynninen sanoo ja harppoo taas uudet kierreportaat.
Vuonna 1881 valmistuneeseen vankilaan rakennettiin aikansa tyylin mukainen kirkko, jossa on vaaleanvihreä puinen sisustus penkkeineen ja parvineen, urut ja alttarilla ristiinnaulittu. Kirkko on vankilan ainoa tila, jossa ikkunoissa ei ole kaltereita. Siellä voi tuntea olevansa käytävien kovan kurin ulottumattomissa.
Vaikka kyllä kuri vankilan kirkkoonkin ulottuu. Jokasunnuntaiseen jumalanpalvelukseen osallistutaan osastoittain ja säädellysti.
– Osastoiminen vaikuttaa täällä kaikkeen, Hynninen sanoo. Talon yli 300 vankia istuu erilaisia tuomioita ja heitä koskevat erilaiset säädökset. On sakkovankeja, tutkintavankeja, alaikäisiä vankeja, päihdekuntoutusosasto ja elinkautista rangaistusta suorittavia vankeja.
– Turvallisuus edellä täällä mennään ja se vaikuttaa myös jumalanpalvelukseen osallistumiseen, eli siihen, ketkä voivat osallistua samaan aikaan, Hynninen sanoo. Julkisuuskin vaikuttaa, eli julkisuutta saaneiden rikosten tekijöitä on suojeltava erityisen paljon.
Hynninen on ollut vankilapappina 14 vuotta. Joka sunnuntai kirkossa pidetään kolme jumalanpalvelusta, mutta kaikkia niitä hänen ei tarvitse pitää itse. Hengellisen työn vapaaehtoiset pitävät lauantain hartaustilaisuuksia syksyllä ja keväällä. Sunnuntain jumalanpalvelukset Hynninen pitää itse kahtena sunnuntaina kuussa, yhdestä sunnuntaista vastaavat Helsingin seurakunnat ja yhteen Hynninen palkkaa keikkapapin. Musiikista vastaa palkattu keikkakanttori.
Telkien takana ei saa tehdä julistustyötä, mutta vankien hengellisiin tarpeisiin on vastattava. Siksi vankilan kirkossa pidetään myös raamattupiiriä, ja monet uskonnolliset ryhmät, kuten kristilliset yhdistykset ja kirkot, tarjoavat siellä tilaisuuksia niille, jotka ilmaisevat kiinnostuksensa. Helsingin vankilassa käy lauantaisin monenlaisia ryhmittymiä, joilla on siinä pitkät perinteet. Mutta he ovat kirkossa silti vierailemassa, toisin kuin Hynninen, joka kuuluu kalustoon, liikkuu vapaasti ja tuntee talon ihmisineen.
Uskonnonvapauden virkamies
Vankilapapin työ perustuu ihmisen oikeuteen harjoittaa uskontoa myös vankilassa. Siksi suljetuissa vankiloissa on vankilapapin virka. Se on valtion virka Rikosseuraamuslaitoksen alla.
– Olen uskontovirkamies, sanoo Hynninen.
– Tai tarkkaan ottaen olen ihmisoikeustyöntekijä. Tehtäväni on varmistaa uskonnollisen elämän edellytykset vangeille, uskonnosta riippumatta.
Suurimmalla osalla se liittyy kristinuskoon, mutta järjestän myös esimerkiksi matot ja tilat perjantairukousta haluaville muslimeille. Pidän yllä sitä, että kaikki vangit saavat uskontonsa mukaiset puitteet, ja koordinoin myös ulkopuolisten hengellisten ryhmien toimintaa täällä. Viralliselta kannalta katsottuna voisin olla tässä virassa vaikka imaamina.
Telkien takana ei saa tehdä julistustyötä, mutta vankien hengellisiin tarpeisiin on vastattava.
Hynninen on kuitenkin luterilaisen kirkon pappi. Alussa hän piti virkatunnusta eli papin pantapaitaa talon sisällä, mutta vuosien aikana se on jäänyt pois. Hänet tunnetaan ja tiedetään ilmankin.
– Talo on tuttu monelle entuudestaan ja sana kiertää, hän sanoo.
Hynninen on vangeille joko “Miika” tai “pastori”. Papin tapaamista täytyy erikseen pyytää. Helsingin vankilassa se tapahtuu lomakkeella, johon vanki merkitsee, kun haluaa tavata. Osalle vangeista kirjoittaminen ei ole kovin helppoa ja syyksi voi olla merkitty esimerkiksi yksi sana: ahistaa. Hynninen hakee vangin sellistään ja käy keskustelun tämän kanssa yleensä työhuoneessaan.
Hynninen on myös yhteisömuusikko. Musiikkia hän on tuonut vankilaan muun muassa järjestämällä sinne bänditilan, jossa ulkopuolinen käy pitämässä pajaa. Sen lisäksi hän on pari- ja perhepsykoterapeutti.
– Terapeutin rooli on osa työtä. Nykyisin vankien pari- ja perhe-elämään liittyviä keskusteluita käydään käynti kerrallaan -periaatteella. Otetaan yksi kerta ja katsotaan, olisiko siitä jo apua.
Perheeseen liittyvistä asioista hänen kanssaan halutaan puhua muutenkin paljon. Myös läheiset saattavat soitella.
– Äidit esimerkiksi huolestuneina. Mutta minähän en voi antaa täältä mitään tietoja ulos, voin vain lähinnä kuunnella.
Hynnisen työyhteisöön kuuluu monia ammattilaisia, jotka pitävät huolta vankilan turvallisuudesta ja tukevat vankeja. Hänen työkavereitaan ovat muun muassa sosiaaliohjaajat, joita työskentelee joka osastolla. Eniten vangin arjesta perillä on Hynnisen mukaan vartija. Hynninen kokee olevansa myös vankilan henkilökunnan pappi.
– Psykologi ei ole psykologina työpaikan pikkujouluissa, mutta pappi kyllä on pappina sielläkin. En minä siitä puhu, mutta huomaan, että katson työkavereitani sillä silmällä, miten heillä menee.
Vankilassa usko voi tarjota vaihtoehdon
Tullaanko vankilassa uskoon? Hynnisen mukaan vankien tausta on miltei poikkeuksetta “päihdemaailmassa” ja muutokselle on kysyntää.
– He kaipaavat elämälleen uutta käännekohtaa, vaihtoehtoa, ja Raamatusta sellainen voi löytyä, hän sanoo.
– Joissakin hengellisissä suuntauksissa uskoontulo liitetään vahvasti moraaliin, uusiin elämäntapoihin ja parempaan elämään. Silloin uutta alkua itselleen kaipaava vanki voi olla hyvin hämmentynyt, voiko hän olla uskova, jos ei vaikkapa pystykään kerrasta lopettamaan tupakointia.
Kun kävelen pois Helsingin vankilasta, tunnen ohikiitävää hämmästystä siitä, että portit avautuivat ja saan lähteä. Minulla on vapaus, joka on monen pienen tekijän summa, kenties hyvää tuuria tai sattumaa. Hynninen kulkee porteista päivittäin edestakaisin ja tapaa sisäpuolella ihmisiä, joiden tuuri on ollut huonompi alun perinkin.
– Iso osa vangeista on antisosiaalisia ja monilla on persoonallisuuden häiriö. Maailma, josta he tulevat, kasvattaa valkoisiin valheisiin. Olosuhteet, joissa he ovat eläneet, ovat johdattaneet heidät rikolliseen maailmaan. Valheiden ja manipuloinnin keinoin he ovat lapsesta asti tottuneet pärjäämään. Kesti monta vuotta, että kehitin itselleni työotteen heidän kanssaan. Toimintani on vuosien myötä virtaviivaistunut, enkä kanna persoonassani vankien kuormia, Hynninen kertoo.
Suhteet vankien kanssa voivat olla pitkiä. Elinkautisrangaistusta istuvan kanssa ehditään tutustuakin, mutta eivät he kovin läheisiksi tule.
– Uskon inhimillisyyteen, en usko ulkokohtaisuuteen, hän summaa rooliaan pappina.
Että tulevaisuus olisi erilainen kuin menneisyys
Vankilapappi on Elise Hasasen unelma-ammatti.
– Olen aina tiennyt että minusta tulee vankilapappi. Tämä on kutsumusammattini, Kylmäkosken vankilan pappina kolmatta vuotta toimiva Hasanen kertoo. Idea lähti lukion uskonnon tunnin esitelmästä, jonka aiheeksi opettaja antoi vankilapapin työn.
– Tuli sellainen olo, että tämä on sellaista kunnon sielunhoitotyötä.
Myös Kylmäkosken vankilassa istutaan hyvin monenlaisia ja -pituisia rangaistuksia. Vankeja on reilusti enemmän kuin paikkoja, joita on 113.
– Parasta työssäni on, että oma seurakuntani on tässä ihan lähellä, vain joidenkin askeleiden päässä. Pääsen elämään ihmisten kanssa ja käymään asioita läpi tarkasti ja tutustumaan heihin ja ihmettelemään yhdessä heidän kanssaan. Ehdin myös kierrellä osastoilla ja tulla tutuksi kaikkien kanssa. Yritän olla helposti lähestyttävä ja näytän, että minua kiinnostaa, hän kuvaa.
Hasanen sanoo uskovansa, että oma asenne ihmisiin heijastuu takaisin myös vankilassa:
– Uskon vakaasti, että kun on mukava muille, muut ovat mukavia minulle. Tunteet saavat tulla puheena ulos, mutta täällä tiedetään kyllä, missä rajat kulkevat, ja että niiden ylittämiseen tilanne loppuu. Ihmiset kunnioittavat näitä rajoja. Hasanen vastaa vankilan perhetyöstä yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa. Perheasioista halutaan puhua papin kanssa paljon.
– Vangit puhuvat myös elämänhallintaan liittyvistä asioista, haluan heitä siinä tukea. Mietimme yhdessä, minkä elämässä täytyy muuttua, että tulevaisuus olisi erilainen kuin menneisyys.
Myös Kylmäkoskella on kappeli, tosin monet kutsuvat sitä kirkoksi. Vangit pääsevät sinne osastonsa kanssa halutessaan kerran viikossa.
Olen karttanut työssäni rikoksista puhumista, ellei vanki juuri siitä välttämättä halua puhua. Olen kohdannut ja tulen kohtaamaan ihmisen.
Hasanen on valtion virkamies, mutta myös hiippakuntansa pappi. Hän kokee saaneensa piispa Matti Revolta tukea ja myös siunauksen työhönsä vankilaan paikan päälle. Rikosseuraamuslaitos ja piispa pitävät vuosittain myös yhteistyöpalaverin, jossa alueen vankiloiden työstä keskustellaan. Hasasen mukaan vankilapapin työlle on vankilassa suuri tarve myös tulevaisuudessa.
– Vankilamaailma on täynnä sääntöjä, jotka pitää oppia, Hasanen sanoo.
– Vankilassa kaikki tehdään turvallisuus edellä. Siitä maailmasta, mistä vangit tulevat, on hyvä tietää. Se sama maailma näkyy myös kirkon diakoniatyössä, joten kyllä siitä tiedetään paljon myös seurakunnissa.
Pappi seurasi seurakuntalaista telkien taakse
Tapio Pastilasta tuli vankilapappi pitkän seurakuntapapin uran jälkeen. Seurakunnan nuorten toiminnassa oli innostajiksi kutsuttujen aktiivien joukko, joista eräs nuori syyllistyi vakavaan rikokseen. Tästä nuoresta tuli Pastilalle innostaja uuteen työhön.
– Rikollisuus tuli minua vastaan tämän nuoren kautta, ja vankila tuli tutuksi, kun aloin vierailla hänen luonaan, Pastila kertoo.
– Hän avasi minulle tietä siihen, mitä käy ihmiselle, joka tekee vakavan rikoksen. Hän ei ole enää rikoskierteessä, vaan on vapaa ja saanut lapsia ja puhumme yhä puhelimessa säännöllisesti.
Pastila kuvaa työtään niin, että hän ei ole vankilassa rikollista tai vangittua varten, vaan tapaamassa ihmistä.
– Tässä on taustalla kristillinen ihmiskäsitys. Sen mukaan jokainen on Jumalan kuvakseen luoma ja syvästi rakastama. Olen karttanut työssäni rikoksista puhumista, ellei vanki juuri siitä välttämättä halua puhua. Olen kohdannut ja tulen kohtaamaan ihmisen. En välitä tietää tehdystä rikoksesta kovin paljoa. Se on ollut minulle kunnia-asia.
Pastila on jäämässä kesällä eläkkeelle Turun vankilasta, joka tunnetaan Saramäen vankilana. Se on hänen mukaansa yksi maan turvallisuusluokitukseltaan tiukimmista laitoksista.
– Tiukat säännöt näkyvät vieraiden vastaanottamisessa ja vankien alueelta poistumisissa. Vankila on hyvin osastoitu ja siellä lusitaan hyvin pienissä ryhmissä. Vain työssäkäyvät voivat olla ja vaikkapa ulkoilla vähän suuremmissa ryhmissä, Pastila sanoo.
Tällaisessa vankilassa hengellisen tilaisuuden pitäminen on monimutkaista. Pastilan mukaan tilaisuuksien määrä kasvaa, koska myös osastoiminen kasvaa. Vankeja jaetaan pienempiin osastoihin, joissa on omat rajoituksensa. Turun vankilan yhteydessä on myös psykiatrinen vankisairaala.
Turun vankilassa hengellisiä tilaisuuksia järjestetään useana viikonpäivänä kappelissa. Muille uskonnoille on myös hiljentymishuone, jota esimerkiksi muslimit käyttävät. Vankilassa on myös yhteydenpitorajoitettuja vankeja, jotka eivät edes osastonsa kanssa voi saapua jumalanpalvelukseen. Yhteydenpitorajoitus on pakkokeino, jota voidaan käyttää tutkintavankeuden aikana, jos katsotaan, että yhteyden pitäminen ulkomaailmaan tai toisiin vankeihin vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Rajoituksen alaisille pidetään tarvittaessa pastorin tunti.
– Vangille voidaan silloinkin järjestää ehtoollinen, rippi tai keskustelu virkailijatapaamistilassa, joka löytyy myös suljetuilta vankilaosastoilta. Tarve vaihtelee hirveästi, esimerkiksi pandemian aikana ne lisääntyivät selvästi, kun pahimmillaan kukaan ei saanut tulla edes kirkkoon, Pastila kertoo.
Myös niiden luo, joiden yhteydenpito muuhun ulkomaailmaan on kielletty, papin voi saada.
Tarvittaessa se voi mennä vaikka tutkinnanjohtajan kautta. Uskonnonvapaus voi tällä tavalla mennä jopa oikeuden päätöksen ohi, Pastila toteaa.
Salla Ranta
Henkilehti.fi 