”Syntyä, elää uskossa ja kuolla ruotsiksi” – Porvoon hiippakunta toimii muiden hiippakuntien kanssa

Kieli-identiteettiin perustuva hiippakunta on moni-ilmeinen ja moniääninen. Sen piispa kokee tehtäväkseen kuunnella eri äänenpainoja. Vähemmistön on löydettävä keskinäinen yhteys. Totuutta kukaan ei voi omistaa.

Bo-Göran Åstrand puhuu Vaasan herättäjäjuhlien iltaseuroissa 6.7.2024.

Kun joitain suomalaisia ilmiöitä yritetään selittää muilla kielillä, apua haetaan usein suomenruotsin kautta. Herännäisyys on kuitenkin ollut niin leimallisesti suomenkielistä, että edes liikkeen nimelle ei ole ollut kunnollista ruotsinkielistä vastinetta. Körttiläinen teologia puhuttelee silti myös suomenruotsalaisia.

– Ihminen tietää olevansa pieni, tarvitsevansa Jumalan armoa koko ajan. Kenties sopivien tilaisuuksien järjestäminen auttaa tekemään liikettä tutuksi ja löytämään sille myös oman nimen, Porvoon piispa Bo-Göran Åstrand miettii.

Vaasan herättäjäjuhlien järjestelyissä on ensi kerran mukana myös ruotsalainen seurakunta. Ohjelmaa on myös kaksikielisesti, ja piispa itsekin puhuu lauantain iltaseuroissa.

– Ruotsinkielisiä voi saada mukaan juuri näin, että on jotain, joka ottaa vähemmistön huomioon. Kaiken ei tarvitse olla ruotsiksi tai molemmilla kielillä. Aina voi kutsua mukaan ruotsinkielisen, vaikka tilaisuus olisi suomeksi. Yhteyden rakentaminen on tärkeää, hän sanoo.

– Myös Porvoon hiippakunnalle tämä kontakti on tärkeä, tarvitsemme sitä. On tärkeää oppia, että herätysliikkeissä on eroja mutta myös yhtäläisyyksiä. Koen, että herännäisyydessä katto on korkealla. Voi vapaasti ajatella koko elämän mahtuvan mukaan. Samalla on kuitenkin selvää, että olemme kaikessa riippuvaisia Jeesuksesta Kristuksesta, Åstrand toteaa.

100-vuotinen historia

Porvoon hiippakunta koostuu ruotsin- ja kaksikielisistä seurakunnista lähinnä rannikkoseuduilla ja Ahvenanmaalla. Ainoa aivan sisämaan seurakunta on Tampereella. Keskimäärin seurakunnat ovat pienempiä kuin suomenkieliset, joistakin sadoista jäsenestä noin 14 000 jäseneen. Seurakuntaliitosten myötä hiippakunnassa on enää 45 seurakuntaa. Kaksikielisissä seurakunnissa suomenkieliset ovat vähemmistössä. Myös monet seurakuntayhtymät ovat kaksikielisiä.

– Viime vuonna hiippakunnan perustamisesta tuli 100 vuotta. Kieli on hiippakunnan perustana ja yhdistäjä, mutta samalla meillä on hyvin laaja kirjo kaikkea mahdollista kirkollista todellisuutta. On erilaista olla seurakunnan jäsen ja maanviljelijä Pedersöressä Pohjanmaalla kuin asua Helsingin Bulevardilla ja käydä Johanneksen kirkossa. Tämä monimuotoisuus on Porvoon hiippakunnan erityisyyttä ja rikkaus, Åstrand kuvaa.

– Lisäksi lähes kaikilla alueilla paitsi Ahvenanmaalla on samaan aikaan myös suomalainen hiippakunta. Hiippakuntien yhteistyön tulee toimia hyvin. Porvoon hiippakunta toimii useiden hiippakuntien alueilla ja monikerroksisesti.

Piispanistuin on hiippakunnan itälaidalla, Porvoossa. Sen pitkä historia alkaa vuodesta 1723, kun Viipurin hiippakunta siirtyi kaupunkiin. Vuonna 1923 se siirtyi Tampereelle. Tällöin ruotsinkielistä hiippakuntaa alettiin perustaa, ja alkoi kilpailu tuomiokapitulin sijainnista.

– Listalla olivat mm. Turku, Tammisaari ja Vaasakin. Porvoon kaupunginhallitus päätti muilta kysymättä rakentaa piispankartanon – ja se olikin kova sana, oikea valttikortti! Biskopsgård on edelleen kaupungin omistama paikka, kertoo Åstrand.

– Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mikaela Nylander sanoi, että Porvoon hiippakunta jää Porvooseen, eikä kukaan ajattele toisin. Hiippakunnan halutaan säilyvän siellä. Kaupunki on pitänyt meistä hyvää huolta. Pohjalaiset eivät valita, jos tulevat Helsinkiin, mutta helsinkiläiset eivät mielellään liiku muualle, piispa hymyilee. Suurin osa hiippakunnan seurakunnista on 3500–7500 jäsenen yhteisöjä, vaikka on joitain suuria ja joitain todella pieniäkin.

Meillä on hyvin laaja kirjo kaikkea mahdollista kirkollista todellisuutta.

– Olemme yrittäneet pitää seurakunnat sellaisina, että jäsenet tunnetaan ja he voivat kokea olevansa osa seurakuntaa. Mielestäni tämä on yksi selitys sille, miksi meillä on edelleen korkea kirkon jäsenmäärä, Åstrand pohtii.

Lähes 75 % ruotsinkielisestä väestä kuuluu kirkkoon verrattuna koko väestöön, josta kirkon jäseniä on 65 %.

– Sanotaan, että Porvoon hiippakunta luotiin, jotta voi syntyä, elää uskossa ja kuolla ruotsiksi.

Kristus ja kieli – vai kieli ja Kristus?

Seurakunta tukee kieli-identiteettiä. Nykyään yhä useammat perheet ovat kaksikielisiä.

– Meillä on kaksi koota: Kristus ja kieli. Kun on helpompaa, on Kristus ensin, ja jos on vaikeampaa, tulee kieli ensin, piispa naurahtaa.

Seurakuntaelämä rakentuu vapaaehtoisuuden varaan.

– Ruotsinkielisille on tärkeää kuulua kirkkoon kulttuurisesti. Jumalanpalvelukset ja toimitukset ovat tärkeitä. Osa jäsenistä käyttää paljon aikaa seurakunnan toiminnassa.

Seurakunnat, väestö ja kulttuuri ovat eri puolilla erilaisia. Evankelisuus ja lestadiolaisuus toimivat myös ruotsiksi. Toisilla alueilla, kuten Ahvenanmaalla, ei ole erityisiä herätysliikkeitä, paitsi pieni evankelisten ryhmä.

– Aivan pohjoinen on oma erikoisuutensa, koska Ruotsin läheisyys tuo oman vaikutuksensa. Ahvenanmaallakin Ruotsin vaikutus on paljon suurempi kuin manterella, hän kuvaa.

Eri alueet käyvät hieman eri tahtiin.

– Maaseudulla ja kaupungeissa on eroja. Vaasassa on pidetty sateenkaarimessuja ja muuallakin tehdään töitä asian eteen. Mutta tehtäväni piispana on juuri kuunnella näitä eri alueita ja edistää vuoropuhelua niiden välillä, Åstrand kuvaa.

Mielipiteiden välillä voi olla kiivastakin taistelua. On voitava keskustella.

– Pääsemme yhteisymmärrykseen aika monesta asiasta ja myös aika kovista keskusteluista. Vähemmistönä meidän on myös pystyttävä pitämään yhteys.

Pääsemme yhteisymmärrykseen myös aika kovista keskusteluista.

Piispa varoittaa ottamasta totuutta omiin käsiin.

– Jos joku väittää olevansa yksin oikeassa, silloin toisten kuuntelu lakkaa. Otetaan riski, ettei kysytä, kuunnella eikä keskustella toistemme kanssa. Silloin jotain voi rikkoutua.

Piispana yksin ja yhdessä

Åstrand siirtyi piispaksi Pietarsaaren 8500 jäsenen varsin suuren ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherran virasta vuonna 2019. Johtavan papin tehtävä kesti noin 12 vuotta.

– Saamani työkokemus ja verkosto olivat tärkeitä. Tiedän, miltä kirkkoherroista tuntuu. Haluan keskustella ja kuunnella paikan päällä.

Piispalla on 45 seurakuntaa yhden sijaan. Matkustamista tulee, kun alue on laaja.

– Joskus tuntuu, että on kirkkoherra maksikoossa – riitänkö? Onko minulla aikaa ja riittävästi läsnäoloa? Mitkä asiat ja missä kohtaa ihmiset tarvitsevat piispaa? Yritän yleensä yhdistää työtehtäviä.

Toisinaan kapitulin henkilökunta joutuu ratkomaan seurakuntien työyhteisöongelmia. Åstrand ei jääkään yksin ongelmien kanssa. Hänellä on kaksikin mentoria, joiden kanssa voi keskustella ja pallotella asioita luottamuksellisesti.

– Piispojen kollegio on loistava. Arkkipiispa Tapio Luoma varmistaa, että meillä on hyvä keskustelukulttuuri ja että voimme tukea toisiamme ja puhua huolenaiheistamme. Odotan innolla joka piispainkokousta. Ne virkistävät!

Kirkolliskokouksen asialistalla 13.–17.5. on piispainkokouksen esitys avioliittokäsityksen laajentamiseksi.

– Tässä kysymyksessä olisi hyvä löytää jokin yhteinen linja. Repivästä keskustelusta ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Tämän esityksen pitäisi antaa kaikille mahdollisuus pysyä kirkossa. Se on sovellettu malli Norjan kirkon päätöksestä. He tekivät sen jo 2015 ja he ovat olleet tyytyväisiä siihen ratkaisuun. Ajattelimme, että jos norjalaiset voivat tehdä niin, myös me voimme, Åstrand miettii.

Lopullista päätöstä ei saada vielä tänä keväänä. Toukokuun kirkolliskokouksessa siitä käydään ensin yleiskeskustelu, jonka jälkeen päätetään, meneekö se johonkin valiokuntaan ja mihin niistä. Siitä voidaan tehdä muutos- ja vastaesityksiä, ja vasta syksyn kirkolliskokouksessa tulee aika äänestää. Peruste-, laki- ja käsikirjavaliokunnilla on oikeus tehdä muutoksia tai tuoda oma ehdotuksensa. Niistä sitten yleiskokouksen pitää päättää.

Yhdistystoiminnan luvattu hiippakunta

Suomi on maailman onnellisin maa jo seitsemännen kerran peräkkäin. Sijoitus perustuu tiettyihin tilastotietoihin. Tilastojen perusteella voi päätellä, että Suomen onnellisin ihminen asuu ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja laulaa kuorossa. Kun itäsuomalainen matkailee länsirannikolla, hän kiinnittää huomion hyvin hoidettuihin taloihin ja pihoihin. Onnellisuutta henkivä tv-ohjelma on Strömsö, huvila, joka sijaitsee Vaasassa.

– Yhdistystoiminta ja sukuyhteys ovat ehkä avaimia suomenruotsalaisten onnellisuuteen. Sukulaisten ja ystävien verkostot ovat ympärillä, harrastetaan ja toimitaan yhdessä, Åstrand kuvaa.

– Mutta Pohjanmaalta etelään muuttavat voivat olla onnettomia ilman verkostojaan. Jos kysyy minkä tahansa seurakunnan diakoniatyöntekijältä, on myös paljon yksinäisyyttä, taloudellisia ongelmia, työttömyyttä. Suurimmalla osalla meistä suomenruotsalaista ei tokikaan ole omaa purjevenettä, piispa toteaa.

– Asiat yritetään hoitaa ulospäin mahdollisimman hyvin. Nurmikko pitää leikata ja talo maalata – mutta sekin voi joskus olla taakka, hän huomauttaa.

Herätysliikkeisiin kuuluvilla on kahtalainen merkitys.

– Monet ovat myös muussa seurakuntaelämässä mukana, kantavat vastuuta luottamushenkilöinä tai vapaaehtoisina vaikkapa laulavat kuoroissa. Jos yhteys toimii, sitä voi edistää, Åstrand arvioi.

Liikkeet myös haastavat kirkkoa. Porvoon hiippakunnassakin on ääniä, jotka haluavat omistaa totuuden.

Suurimmalla osalla ei tokikaan ole omaa purjevenettä.

– Seurakunta luodaan yhdessä kaikkia varten. Kirkko on jotain suurempaa, enemmän kuin vain yksittäinen herätysliike.

Åstrand ei usko kirkon hajoamiseen.

– Porvoon hiippakunnassa on tilaa. Kenenkään ei tarvitse lähteä. jos jokainen vain antaa omat lahjansa käyttöön. Näen herätysliikkeiden tekevän niin. Esimerkiksi Vaasassa yhteys seurakuntien ja herätysliikkeiden välillä on selvä.

Leena Väyrynen-Si