Lähetystyö muuttuu

Vanha mustavalkoinen valokuva valkoisesta miehestä savannilla puun alla opettamassa pakanoille kristinuskoa. Jotakin sellaista nousee mieleen useimmilla suomalaisilla lähetystyöstä. Paljoa tästä ei kuitenkaan ole jäljellä lähetystyön arjessa. 1850-luvulla perustettu Suomen Lähetysseura on asettanut työnsä päätavoitteekseen “kokonaisvaltaisen muutoksen kohti kestäviä ja kaikille voimia yhteisöjä”. Tavoitteeseen pyritään tukemalla kirkkoja, syrjäytettyjä ryhmiä ja rauhanrakentamista eri puolilla maailmaa.

Lähetystyö kehittyy ja muuttuu maailman mukana. Työ ei enää välttämättä tarkoita työntekijän lähettämistä vuosiksi kaukomaille. Uusi toiminnanjohtaja Pauliina Parhiala summaa suuria muutoksia ja tiivistää nykyisen työnäyn kumppanuuden käsitteeseen.

– Isoja asioita on tapahtunut lähetystyössä. Se ei enää ole ensisijaisesti suomalaisten lähettämistä ulkomaille, vaan kumppanuutta paikallisten yhteisöjen ja kirkkojen kanssa. 80-luvulla Lähetysseuralla on ollut neljäsataa lähettiä ulkomailla, nyt noin 60. Samalla meillä on 1200 paikallista työntekijää eri puolilla maailmaa, hän kertoo.

– Kumppanuuden lähtökohta on, että tuemme kirkkoja ja järjestöjä siten, että tukemme vastaa
heidän tarpeisiinsa. Tukemme voi olla rahaa, asiantuntemusta tai osallistumista yhteiseen vaikuttamistyöhön. Tuen muoto riippuu siitä, mihin he meitä tarvitsevat vastatessaan paikallisyhteisön tarpeisiin. Välillä joudumme sovittamaan omia linjauksiamme yhteistyökumppaneiden toiveisiin vaiheistaen omia tavoitteitamme. Resurssien
vähentyessä joudumme myös luopumaan työstä joissakin paikoissa, hän kuvaa.

Kehitysyhteistyö on diakoniaa

– Historiallisesti tarkastellen lähetystyön perusidea tai ydin on muuttunut. Ennen ajateltiin, että kristinusko leviää meiltä ja eurooppalaistaa samalla koko maailman. Nyt puhutaan marginaalien missiosta ja siitä, että Jumalan lähetys tapahtuu kaikkialla, kaikenlaisissa kulttuureissa ja konteksteissa. Vaikka aina lähetystyötä on tehty kokonaisvaltaisesti, nyt on myös alettu sanallistaa sitä, että diakoniaa ei voi erottaa hengellisestä työstä, Parhiala pohtii.

Diakonia on kirkon kieltä, mutta muille rahoittajille, kuten ulkoministeriölle, tämä palvelu on nimeltään esimerkiksi kehitysyhteistyötä. Lähetysseuran suurimpia rahoittajia ovat suomalaiset evankelis-luterilaiset seurakunnat ja yhtymät, Suomen
ulkoministeriö ja EU.

– Kun kristillinen yhteisö tekee kehitysyhteistyötä, se on meille diakoniaa. Hankkeissa, joiden
rahoittajana on Suomen ulkoministeriö tai EU, emme tee julistavaa työtä, vaan niissä paneudutaan muihin asioihin. Silloin mahdollistetaan kirkon yhteiskunnallista jalanjälkeä esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien elämässä. Kaikella työllämme on kuitenkin teologinen perustelu, Parhiala sanoo.

Hänen mielestään uskon ja rakkauden polarisoiminen ei ole tarpeen.

– Brittiläisen kristillisen Christian Aid -järjestön slogan on jäänyt mieleen: “We believe in life before death”. Kumppaniemme elämänkonteksteissa tämänpuolisen elämän kysymykset hallitsevat, hän sanoo.

Sellaisia konteksteja ovat olosuhteet, joissa vaikuttaa esimerkiksi vammaisten ihmisten syrjäytetty asema, tyttöjen koulutuksen puute, lapsikauppa tai ilmastonmuutoksen kaventamat elinkeinot. Kaikki hallitukset eivät myöskään puolusta omia kansalaisiaan.

– Kansalaisvaltion sijaan monissa yhteiskunnissa on muita yhteisöllisiä ja välittäviä rakenteita, kuten uskonnollisia yhteisöjä, heimoyhteisöjä ja kyläyhteisöjä. Silti kansainvälisiä toimijoita tarvitaan, Parhiala sanoo.

Seurakuntia ei enää viedä tuliaisiksi kaukomaille, vaan niitä pyritään tukemaan. Seurakunta muodostaa paikallisen yhteisön, jossa pyritään myös edistämään vähemmistöjen, naisten ja eri tavoin hankalassa asemassa olevien ihmisten asemaa ja roolia.

Kumppaniemme elämänkonteksteissa tämänpuolisen elämän kysymykset hallitsevat.

– Taustalla on ajatus siitä, että ihmisarvoinen hyvä elämä on Jumalan tahto. Lähetysseura pyrkii
ihmisoikeuksien toteutumiseen, ilmasto-oikeudenmukaisuuteen, vaikuttamiseen ja inkluusioon. Se tarkoittaa eri tavoin syrjäytettyjä tai haavoittuvassa asemassa tai marginaalissa olevien ryhmien, kuten vammaisten aseman parantamista. Halutaan tukea näitä ryhmiä puhumaan omasta puolestaan, hän sanoo.

Vaikuttamistyössä pyritään eroon eurooppakeskeisyyden historiallisista jäänteistä, jonka jälkiä
etenkin siirtomaataustaisilla alueilla vielä on purkamatta.

Tuetaan kumppanikirkon itsenäisyyttä

Lähetystyö on pitkään ollut osa eurooppalaista maailmanvalloitusta, mutta nyt sen avulla pyritään myös korjaamaan jälkiä, joita siirtomaihin syntyi.

– Jossain määrin eri maissa työskentelevät eurooppalaiset järjestöt myös helposti ylläpitävät
epätasa-arvoa pohjoisen ja etelän välillä. Siirtomaahistoria näkyy kielessä ja suhtautumisessa yhä. Osa ongelmista, joita kehittyvissä maissa on, on seurausta siirtomaavallan ajasta ja edelleen purkamatta.

Pia Ruotsala on työskennellyt lähetystyössä 20 vuotta ja on Herättäjä-Yhdistyksen nimikkolähetti. Hän on käynnistänyt perheneuvontatyötä Jordaniassa, Virossa ja Kambodžassa. Tunteista puhuminen on vaikeaa kulttuurissa, jossa kärsitään kansanmurhan seurauksista.

– Me kaikki kaipaamme rakkautta ja yhteyttä, olemme siinä samanlaisia eri puolilla maailmaa,
Ruotsala uskoo.

Alle 50 vuotta sitten Kambodžassa punakhmerien hirmuhallinnon aikana katosi, tapettiin ja
pakkosiirrettiin miljoonia ihmisiä.

– Ihmisten rohkeus on murrettu. Se näkyy mielen häiriöinä ja vaikeutena luoda turvallisia
kiintymyssuhteita omiin perheenjäseniin tai päästä kontaktiin omiin tunteisiin. Perheväkivaltaa on paljon ja köyhyys tuo mukanaan myös ääri-ilmiöt, muun muassa lasten myymisen. Kristillisen lähetystyön paikka silloin on vahvistaa ihmisten ajatusta siitä, että heillä on valta päättää omasta elämästään, Ruotsala sanoo.

Hänen työnsä Kambodžassa loppuu, Ruotsalan mukaan, Kambodžan kirkon johdon mielestä liian nopeasti ja yllättäen.

– Kirkkokumppanuudessa päämäärä on kirkkojen itsekannattavuus, itseohjautuvuus ja itsenäisyys. Sataprosenttinen kontekstuaalisuus vaatii sen, että työ on paikallisissa käsissä, Ruotsala sanoo.

Hänestä siirtymäajan vain olisi pitänyt olla pitempi.

– Paikallisten kysymys on se, miten suomalaiset voivat ymmärtää kasvavan kirkon tarpeita. Luottamuksen syntyminen kestää.

Kambodžalaisista kristittyjä on noin kaksi prosenttia. Luterilaisen kirkon jäseniä on vain satoja, mutta sen sosiaaliset vaikutukset ulottuvat Ruotsalan mukaan kokonaisiin kyläyhteisöihin. Luterilaisen kirkon piispa on 31-vuotias nainen, Tuch Sreyliak.

Tuleeko sana lihaksi?

Millaista luterilaisuus on Kaakkois-Aasiassa?

– Tunnustus on eri maissa sama, mutta sitä tulkitaan eri tavalla. Eurooppalaisessa kontekstissa taakkana on perinne ja pietismi, buddhalaisessa kontekstissa sitä ei ole. He parhaillaan tulkitsevat sitä, että mitä se heille on. Ihmiskäsitys on luterilaisuuden muutosvoima köyhässä kambodzalaisessa konteksissa. Se, että jokainen ihminen on Jumalan luoma, tulee todeksi, kun vallanpitäjien marginaaliin työntämä saa täyden ihmisarvon. Siellä se kaikki on niin paljon konkreettisempaa. Kun meillä Euroopassa on paljon ajattelua, puhetta ja dokumentteja, kuten eettisiä ohjeistuksia. Me ollaan mestareita niitä laatimaan, mutta inkarnoituuko se kaikki? Kambodžassa piispakin kasvattaa sikoja ja kasviksia, koska ihmisten pitää syödä ja oppia kasvattamaan syötävää, Ruotsala kertoo.

– Suomessa kirkon työntekijät tekevät hallintoa ja ajattelutyötä, mutta eivät osallisena arjesta. Onko sellainen uskottavaa evankeliumia, joka ei tule teoiksi? Mietin, voisimmeko oppia jotakin
kambodžalaisilta siinä, että tekisimme enemmän konkreettista, että heikommassa asemassa elävät voisivat kokea yhdenvertaisuutta, hän pohtii.

Ruotsalan mukaan luterilaisuus sopii kambodžalaiseen kontekstiin hyvin, koska se ei vaadi paljoa. Buddhalaisuus valtauskontona vaikuttaa sen tulkintaan.

– Luterilainen ihmiskuva on realistinen. Siihen ei kuulu menneiden sukupolvien paino, vaan vapauden ajatus. Jokainen voi vapautua täyteen toimijuuteen omassa perheessään, mutta se vaatii turvallisuutta. Oman työni ydintä oli edustaa luterilaisuutta paikallisen kirkon työntekijöille ja johtajille, jotka etsivät luterilaista identiteettiä. Tärkeintä oli, että tein rinta rinnan heidän kanssaan töitä ja he alkoivat luottaa itseensä kambodžalaisina kristittyinä.

– Eri puolilla maailmaa luterilaista teologiaa yhdistää armon käsitys ja ristin teologia, sanoo
Lähetysseuran Kirkko ja teologia -teeman ohjelmajohtaja Tero Massa.

Hänestä luterilaisuus muodostaa vastavoiman menestyksen teologialle ja se on maailmanlaajuisesti luterilaisen kirkon aarre.

– Armo merkitsee sitä, ettei ihminen ei voi pelastaa itse itseään.

Armo vapauttaa

– Lähetysseuran kokonaisvaltainen näkemys työstä on paljosta velkaa vapautuksen teologialle, hän sanoo.

Kristillinen lähetystyö vahvistaa ajatusta siitä, että ihmisillä on valta päättää omasta elämästään.

Vapautuksen teologialla tarkoitetaan 1960-luvulla Latinalaisessa Amerikassa alkunsa saanutta
erityisesti katolisen kirkon suuntausta, jossa kristinuskoa tulkitaan köyhien näkökulmasta ja
sen avulla tavoitellaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

– Reformaatio on liike, joka menee eteenpäin, sitä pitää kirkastaa aina uudelleen eri aikoina ja
kysyä, miten Kristuksen vapauttava sanoma tulee lihaksi juuri nyt. Luontaisesti meillä kaikilla on
mielessämme helposti sisäsyntyinen karman laki, että jos tapahtuu jotakin pahaa, mietin, mitä pahaa olen tehnyt. Armo vapauttaa radikaalisti tällaisesta ja on käänteentekevä asia, Massa kuvaa.

Hän on työskennellyt lähetystyössä Thaimaassa, Myanmarissa ja Kambodžassa.

– Eräs tuntemani thaimaalainen kielenopettaja kääntyi buddhalaisuudesta kristinuskoon ja sanoi, että uskoo yhä karman lakiin, mutta että Jeesus on pelastanut hänet pois ikuisesta pyörästä. Se oli hänen omakohtainen tulkintansa pelastuksesta. Thaimaassa merkittäviä syitä kääntyä on halu vapautua henkien vallasta. Evankeliumeissahan niitä henkiä on paljon ja sellaiset kertomukset ovat thaimaalaisessa kontekstissa totta aivan sellaisenaan.

Pelastus nyt

Massan mielestä kirkoilla on yhteiskunnallista merkitystä.

– Niillä on mahdollisuuksia pelastaa ihmisiä tässä elämässä ja sen jälkeen, hän tiivistää.

Hänen mielestään vaikuttavuuden ja julistamisen vastakkainasettelu ei ole mielekäs.

– Vastakkainasettelua synnyttävät ääripäät. Toisessa päässä on täydellinen uskontoallergia, toisessa ääripäässä ajatellaan, ettei ole väliä mitä tässä elämässä tapahtuu, kun vain ihmisille puhutaan niin että he pääsevät taivaaseen, hän kuvaa.

– Sanojen ja tekojen on soitava samaa sävelmää. Kirkot meidän työalueillamme ovat tosi haastavissa tilanteissa. Nälkäinen lukee Raamattua eri tavalla kuin kylläinen.

Myös Massa puhuu mielellään kolonialismin taakasta.

– Meillä on sitkeä mielikuva siitä, että lähetystyössä me olemme auttajia ja jossakin muualla on autettava. Tässä on tapahtunut suuri näkökulman muutos.

Kaakkois-Aasiassa hän sanoo vaikuttuneensa paikallisten seurakuntien hengestä.

– Miten vähin varoin ja sitoutuneesti työtä tehdään. Siellä missä seurakunnassa ei juuri ole työntekijöitä, tarvitaan vapaaehtoisia. Meillä olisi jäsenkadon kanssa painivassa kirkossa Suomessa paljon opittavaa sieltä. Muistan kun istuin luottamuselimissä, että henki oli aika masentava. Puhutaan, miten väki vähenee, vaikka edelleen liikutellaan miljoonia. Toisaalla maailmassa kympeillä ja satasilla tehdään paljon. Etelän kirkoista voisi tulla uutta svengiä, jolla saada reformaation ajatus soimaan.

Massa työskentelee tällä hetkellä muun muassa kirkkokumppanien johtamiseen ja organisaatioihin liittyvien kysymysten parissa.

– Johtamisessa on paljon kysymys siitä, miksi olemme olemassa ja mitä olemme tekemässä.
Kirkkokumppanit ovat opetelleet muun muassa tulosperustaista hankerahoitusta, jossa sanoitetaan ydintehtävää. Haluamme vahvistaa erityisesti naisten ja nuorten asemaa johtamisessa ja kehittämisessä. Tuemme myös teologista koulutusta, koska hyvä koulutus vie kirkkoa eteenpäin. Uusin painotus rauhantyö vaatii myös uudenlaista rauhantyön teologiaa, hän kertoo.

Kristinusko on kytkettävä irti kansallisuudesta

Rolf Steffansson työskenteli Lähetysseurassa miltei 30 vuotta ja siirtyi hiljattain Lähetysseuran toiminnanjohtajan tehtävästä Merimieskirkon papiksi Espanjaan.

Hän muistuttaa, että vielä 1970-luvun suuressa lähetyskonferenssissa visioitiin satojen työntekijöiden lähettämisestä maailmalle. Keskeisin muutos, joka hänestä sittemmin on tapahtunut, on kristinuskon ja länsimaisen sivilisaation erottaminen toisistaan.

– Aletaan nähdä, että jokin toinen kulttuuri voi ilmentää kristinuskoa paremmin kuin länsimainen, hän sanoo.

– Ennen ajateltiin, että jossakin Euroopassa on maantieteellinen keskus, josta kristinusko laajenee ja yhä uusia maita liittyy siihen. Maailmansotien myötä ymmärrettiin, että samaa pahuutta, jota olimme valmiita näkemään muualla, on myös meillä.

– Tietynlainen ylemmyysusko täytyy kytkeä irti lähetyksestä. Tämä on polttavan ajankohtainen kysymys, kun puhutaan asenteista ja rasismista, hän sanoo.

Steffansson näkee nationalismin ja rasismin nousevan maailmassa.

– Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen jälkeen maailmassa on alkanut uusi vastakkainasettelujen nousu ja ihmisoikeuspuheen heikkeneminen, voimapolitiikan korostaminen ja vähemmistöjen asema on käynyt ahtaammaksi, hän sanoo.

– Tämä vaikuttaa kumppaniemme asemaan, kun he haluavat puhua oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista. Hindunationalismin kasvu näkyy Intiassa ja Pakistanissa ja moskeijojen asema tulee uhatuksi. Globaalisti näkyy vastakkainasettelun nousu, ajattelun, jossa toisille ei haluta antaa tilaa. Näen selvän linjan. Kun aloitin lähetystyössä Tansaniassa, Ruandan kriisi oli ajankohtainen. Myös se oli tulosta etnonationalismista. Sellainen näkyy nyt vähän kaikkialla ja vaikuttaa myös Suomessa, hän sanoo.

Afrikka on muuttunut siitä, kun Steffanssonit sinne ensimmäistä kertaa lähtivät.

– Kehittyvissä maissa monet kirkot ovat vahvoja toimijoita ja heillä on omat koulutuslaitoksensa. Kirkkojen asema on vahvistunut siellä paljon ja jäämme kirkossakäymistilastoissa jälkeen Tansaniasta ja Etiopiasta. Missä se todellinen pakana-alue on, siitä voi sitten puhua.

Kirkon johtajat Afrikassa puhuvat elinmahdollisuuksien muutoksista ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista.

– Siellä ajatellaan kokonaisvaltaisesti, että kirkon on vaikutettava koko elinympäristöönsä, esimerkiksi parannettava terveydenhoitoa ja koulutusta, hän sanoo.

– Diakonia on luovuttamaton osa työtä, jota tarvitaan, että Jumalan valtakunta tulee näkyviin.

Salla Ranta