Pääkirjoitus,
toukokuu 2023
Kuva: Antti Rintala
1900-luvulla Suomen kirkkohistoriassa taitettiin useasti peistä siitä, onko olemassa erityistä kristillistä elämäntapaa. Näissä mittelöissä keskusteltiin
muun muassa alkoholiin liittyvästä raittiudesta, avioeroista ja uudelleen naimisiin menemisestä, esiaviollisesta seksistä sekä naisen asemasta yhteiskunnassa. Jotkut kristityt puolustivat uskon velvoittavan valtavirtaan nähden sangen tiukkoihin elämänvalintoihin. Enemmistön tai ainakin merkittävän osan kansasta on ollut vaikeaa tai mahdotonta sitoutua tiukimpiin ihanteisiin.
Monet kirkon ja myös herännäisyyden piirissä suhtautuivat kriittisesti julistukseen erityisestä
kristillisestä elämäntavasta. Tätä perusteltiin muun muassa luterilaisella käsityksellä yleisestä moraalilaista, jonka mukaan Jumala on luonut jokaiselle järjen ja omantunnon, eikä usko tuo merkittävää lisää pohdintaan oikeasta ja väärästä. On muistutettu, että elämä saarnaa ihmisille lakia, ja kirkon tehtävä on julistaa evankeliumia, armoa. Mikäli kristinusko näyttäytyy vain korkeampaa elämäntapaa noudattavien yhteisönä, uhkaa kirkon sanoma armosta hukkua moraalisten vaatimusten alle.
Maaliskuussa kirkkohallitus julkaisi artikkelikokoelman Eläinteologia ja eläinoikeudet kirkon
kysymyksenä. Julkaisun seurauksena esille tuli näkemyksiä, joissa perusteltiin lihan syömisen
välttämistä kristinuskolla. Jälleen usko sai perustella elämäntapaa, joka ei (ainakaan vielä) ole
lähellekään kaikkien ihmisten sulatettavissa.
Vaikka vaatimus erityisestä kristinuskon perustelemasta moraalisesta elämästä tulee eri poliittisesta suunnasta, mihin 1900-luvulla totuttiin, eivät aiemmat kriittisesti asiaan suhtautuvat perustelut ole vanhentuneet. Mikäli vaatimukset erityisestä kristillisestä moraalista valtavirtaistuvat kirkon julistuksessa — olivat ne sitten raittiuteen tai lihansyöntiin liittyviä — kristinusko näyttäytyy tuohon elämäntapaan kykenemättömien ja toisen näkökulmaan omaavien näkökulmasta armottomalta ja ulossulkevalta.
Kirkko ei saa 2000-luvullakaan supistua vain pienenevän piirin
moraaliyhteisöksi.
Kirkko ei saa 2000-luvullakaan supistua vain pienenevän piirin moraaliyhteisöksi. Sen täytyy
olla armon yhteisö, joka näkee rakkaana erityisesti mihin tahansa maailman asettamiin moraalisiin mittoihin yltämättömät.
Yhteiskuntaan ja politiikkaan, siis maailmaan, kuuluu keskustelu elämäntavoista. Kirkko on
useimmiten armollisimmillaan ja parhaimmillaan, kun se voi tarjota suojapaikkaa tuon debatin
uuvuttaessa.
Kalle Hiltunen
Henkilehti.fi 