Kolumni: Kysyn ja etsin

Löydän itseni haahuilemasta keittiöstä siirtelemässä tarvikkeita edestakaisin. Tarkastelen reseptiä ties monennenko kerran pyyhkiessäni ennestään putipuhtaita työtasoja kerta toisensa jälkeen sijaistoimintona ruoanlaitolle, saamatta edes aikomaani makaronilaatikkoa alulle. Olen keskellä ruuhkavuosia, perhe-elämää ja ajautumassa ahdistavaan umpikujaan työelämässäni esittävän taiteen kentällä, vailla minkäänlaista säännöllistä ja pitkäjänteistä rakennetta tai aikataulua. Joku apurahakausi on ehkä juuri päättynyt, tai alkanut. En jaksa muistaa.

Tunne-elämän säätelyni on heikentynyt siinä määrin, että se koostuu lähes yksinomaan joko ylitsevuotavaisesta ilosta tai kaiken mahdollisen murehtimisesta sekä itsesäälissä kieriskelystä,
noustakseen taas raketin lailla uuteen euforiseen riemun tunteeseen. Liikutun pienimmästäkin impulssista kaiken aikaa ja kaikissa tilanteissa.

Jossain vaiheessa henkinen kamelin selkäni katkeaa. Ymmärrän, etten jaksa, halua, enkä pysty enää tuntemaan kaikkia näitä tunteita, en ainakaan näin paljon. Ihan tavalliselta tuntuvan elämän tuoksinassa huomaan ylittäneeni kynnyksen, tulleeni pisteeseen, jossa elän sisäisen maailmani kanssa niin kuormittuneena, että se haittaa jo tavallista arkea.

Kysyin itseltäni, olenko se, joka haluaisin olla tai joksi haluan tulla?

Onko tämä sitä, mitä kutsun mielekkääksi elämäksi?

Alan ottaa selvää itsestäni ja oireistani. Luen, kuuntelen ja löydän tietoa sekä etsimääni ertaistukea. Hankin ammattimaista apua, se on kallista lystiä, mutta haluan ottaa riskin. Minua diagnosoidaan, ja lopulta prosessi erilaisine vaiheineen yllättää minut monessa kohdassa. Tuo prosessi avaa lisää ovia vastaten myös kysymykseeni: kuka minä olen, mikä minusta tulee ja mikä voisi olla paras versio minusta.

Prosessi avaa lisää ovia vastaten myös kysymykseeni: kuka minä olen, mikä minusta tulee ja mikä voisi olla paras versio minusta.

Huomaan jo lapsuudessa rakentaneeni ovelan selviytymisstrategian, jossa kuljen elämyshakuista tietä, koetan olla putoamatta rotkoon ja sinne pudottuani välttelen putoamasta uudestaan. Vakaamman tunne-elämän, sujuvamman arjen ja turvallisuuden tunteen saavuttamiseksi olen kaiken hulabaloon keskellä koko ikäni kaivannut toistuvia aikatauluja ja ulkoapäin määriteltyjä rakenteita, mutta samalla aina tiedostanut paenneeni sekä niitä rakenteita että kaikkea pysyvyyttä monin eri tavoin.

Vaikka olo diagnoosin myötä helpottuu, ei kaikkeen saa vastausta apteekista. Saako mistään? En tiedä. Jää vielä monta kysymystä, jotka jätän isomman luottamuksen varaan. Huokaan ja ajattelen kuten veljelläni on tapana sanoa: Tehkööt kuka on keksinytkin.

Tuomas Juntunen

Kirjoittaja on esittävän taiteen freelancer Kuopiosta.

.