Kolumni: Sydänrukous

Rukoilen kahdesti päivässä, noin puoli tuntia kerrallaan. Harjoitan sydänrukousta. Se on vanhasta kristillisestä perinteestä nouseva tapa rukoilla mielen hiljaisuudessa. Tässä metodissa rukoilija valitsee itselleen pyhän sanan, jonka mieleen palauttaminen tarkoittaa: Jumala, saat olla ja toimia minussa. Itse rukouksessa istutaan mieli tyynenä. Ajatukset saavat virrata ohi, mutta niihin ei kiinnitytä. Kun rukoilija huomaa, että mieli on alkanut askarrella jonkin ajatuksen parissa, hän sanoo mielessään lempeästi pyhän sanansa ja päästää irti kiinnostavasta ajatuksesta. Sitten istutaan taas mielen hiljaisuudessa seuraavaan ajatuksen tuloon asti.

Olen alkanut kokea uudella tavalla sen, mitä rukouksen rauha oikeastaan on. Aiemmin olen rukoillut lukemalla Raamattua ja laulamalla virsiä, varsinkin Siionin virsiä. Rukouksessani on ollut paljon syyllisyyden ja anteeksiannon draamaa, ja myös häpeän ja armon draamaa. Ja draamahan ruokkii aina itseään. Se jatkuu niin kauan kuin syyllisyyteen ja häpeään keskittyy. Jos itseen kohdistuvat vaatimukset ovat saavuttamattomia, anteeksianto on aina vain toistaiseksi. Ei siitä löydä pysyvää peruslupaa olla.

Sydänrukoukseen kuuluu ajatus luomiseen perustuvasta ihmisen omasta perushyvyydestä ja olemassaolon hyväksymisestä. Kaikki, mikä tässä hetkessä on, on Jumalan ylläpitämää ja tahtomaa, minä myös. Jumala ei luo roskaa.

Sydänrukouksen kehittäjä, Thomas Keating, neuvoo sellaisenkin harjoituksen, jossa vaikeiden
tunteiden noustessa sanotaan omassa mielessä: luovun halusta muuttaa tätä tilannetta. Sovellan sitä rukouksen hetkiin, kun olen levoton. Luovun halusta muuttaa tätä hetkeä millään lailla — lisätä siihen mitään, ottaa mitään pois. Luovun halusta muuttaa sinua, Jumala. Luovun halusta muuttaa itseäni tässä. Saat toimia minussa ja tässä hetkessä sellaisena, kuin se on.

Jumala saa olla sellainen kuin on, ja itse saan olla sellainen kuin olen.

Yleensä silloin huomaa, miten vaikeaa on todella haluta tätä hetkeä, jonka Jumala haluaa, jonka Hän antaa juuri nyt. Silti oma häpeä hälvenee vähitellen. Se, että minun pitäisi olla parempi, rauhallisempi ja selkeämmässä elämäntilanteessa. Jumala saa olla sellainen kuin on, ja itse saan olla sellainen kuin olen. Muistan Mestari Eckhartin sanat: Lakkaa kokonaan huolehtimasta siitä, mitä Hän omallaan tekee.

Vähitellen alan toivottavasti nähdä ympäröivän maailmankin toisin, niin, ettei sekään ole vain
sutta ja sekundaa. Jospa ihmisetkin alkaisivat näyttää arvokkailta sellaisinaan ja todellisuus maistua vähän paremmalta. Ihan sellaisena, kuin se on.

Anni Pesonen

Kirjoittaja on pappi ja teologian tohtori,
joka on kallellaan körttiläisyyteen ja kristilliseen mystiikkaan.

.