Pääkirjoitus: Selvä ja reilu kädenojennus nuorille

Tänä vuonna Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotyö täyttää 50 vuotta. Viimeiset vuodet työmuodon tunnuksena on ollut ”Sinä kelpaat, sinä riität, sinä et ole yksin.” Tunnus kuvaa hyvin herännäisyyden henkeä ja sen nuorisotyötä. Nuoren kelpaaminen ja riittäminen täysin omana itsenään niin Jumalalle kuin yhteiseen joukkoon on ollut tunnusomainen piirre Siionin virsiä veisaavalle herännäishenkiselle nuorisotyölle koko historiansa ajan.

Herättäjä-Yhdistyksen oman nuorisotyön alkuhetkeksi on katsottu vuosi 1973, jolloin yhdistyksen ensimmäiseksi nuorisosihteeriksi kutsuttiin Pentti Lemettinen.

Nuorison asia oli näkynyt yhdistyksen päätoimikunnan (nyk. hallitus) päätöksenteossa jo useamman vuoden ajan. Selkeästi oli havaittu tarve uudenlaiselle nuorisotyölle ja nuorten esiin nostamiselle. Vuonna 1971 perustettiin nuorten neuvottelukunta, joka ensimmäisestä kokouksesta lähtien vaati nuorisosihteerin palkkaamista yhdistykseen. Päätoimikunta sai myös kirjeitä, joissa vaadittiin nuorisotyöntekijää sekä lisää tapahtumia ja kokoontumisia nuorille.

Vanhemman polven radikaaleina pitämistä nuorista tuli keskeisiä vastuunkantajia.

Päätoimikunta käsitteli nuorisosihteerikysymystä useissa kokouksissaan vuosien 1971 ja 1972 aikana. Noiden vuosien kokouksissa oli läsnä myös huoli nuorison suunnasta. Useammassa kokouksessa puhuttiin nuorison ”radikalisoitumisesta”. 1960-luvun henki ei selvästikään ollut vierasta heränneelle nuorisolle, mikä oli päätoimikunnassakin huomattu. Pöytäkirjoista on havaittavissa jopa vastakkainasettelua pääosin vanhemmasta sodankokeneesta polvesta koostuneen päätoimikunnan ja sen ajan nuorison välillä.

Huhtikuussa 1972 päätoimikunta päätyi kannattamaan nuorisosihteerin toimen perustamista ja laittoi asian jatkovalmisteluun. Samalla todettiin, että ”nuorisotyöntekijän palkkaaminen olisi selvä ja reilu kädenojennus nuorelle väelle.” Nuoret saivat tahtonsa läpi, oman työntekijänsä, tapahtumia ja lisää kokoontumisia. Jos vastakkainasettelua oli ollutkin, päätoimikunta halusi ojentaa kättään, antaa tilaa nuorille.

Jälkikäteen ajateltuna tuon ajan päätöksillä on ollut valtava siunaus. Vanhemman polven radikaaleina pitämistä nuorista tuli keskeisiä vastuunkantajia niin herännäisyydessä, kirkossa kuin yhteiskunnassa. Oli viisautta antaa tilaa ja pitää nuoriso omassa piirissä.

Nuorten ja vanhemman polven vastakkainasettelu on ikiaikainen ilmiö. Viisaiksi ratkaisuiksi ovat osoittautuneet päätökset, joissa nuoriso on saanut tilaa tulla omana itsenään ja omien asioidensa kanssa mukaan joukkoon. Pitäisikö tässäkin ajassa ajatella samoin?

Kalle Hiltunen