Kuva: Kalle Hiltunen
Lapualainen Liisa Honkanen asettaa pöydälle vesilasin, napsauttaa sanelukoneen auki ja alkaa lukea ääneen lehtijuttua. Sitä ennen hän on saattanut kirkastaa käheytynyttä ääntään yrttitipoilla. Vesi voi olla tarpeen suun kostukkeena.
Honkanen lukee jokaisen Henki-lehden äänilehdeksi kannesta kanteen. Hän varaa siihen kaksi päivää.
Honkasen ääni kuuluu myös niissä jutuissa, jotka ovat vapaasti kuunneltavissa Herättäjä-Yhdistyksen sivustolla tai podcast-palveluissa.
– En lue juttuja etukäteen, mutta katson niiden pituuden ja tutustun lehden sisältöön selaillen. Voin lukea lehden myös tietokoneelta.
– Tauotan lukemista äänen kunnon mukaan, mutta tavallisesti luen 45 minuuttia kerrallaan. Lukijan ajatukset eivät voi harhailla. On tiedettävä, mitä lukee.
Liisa Honkanen on lukenut lehtiä äänilehdeksi 40 vuotta.
Vaikka Honkanen lukee lehteä yksin kotonaan, eikä tiedä, ketkä äänilehteä kuuntelevat, hän ei pidä vapaaehtoistyötään yksinäisenä.
– Kuulijaan syntyy yhteys. Luen ihmiselle.
Liisa Honkasen vapaaehtoistyö äänilehtien lukijana alkoi vuonna 1983 paikallislehti Lapuan Sanomien lukuringissä. Äänilehti oli virinnyt seurakunnan järjestämästä ystäväpalvelukurssista. Honkanen ei ollut sille osallistunut, mutta häntä pyydettiin rinkiin, jossa oli aluksi 16 lukijaa.
Lehteä lukee ihminen, ei robotti.
Lehteä luettiin C-kaseteille. Lukuvuoro osui noin kerran kuukaudessa, Honkanen muistelee. Hänen pestistään tuli peräti 37 vuoden pituinen. Lapuan Sanomia lukiessaan Honkanen innostui nopeasti ja ymmärsi auttavansa muita ihmisiä. Niinpä hän ilmoittautui 1990-luvulla vielä Näkövammaisten Keskusliiton vapaaehtoistyöhön.
– Luin yksittäisten ihmisten tilauksina paljolti oppikirjoja, mutta myös kaunokirjallisuutta ja aikakauslehtiä. Sitä aikaa kesti viitisen vuotta.
Herättäjä-Yhdistyksen vapaaehtoistyössä Liisa Honkanen aloitti melko tarkasti 20 vuotta sitten. Häntä pyydettiin silloin Hengellisen Kuukauslehden lukijaksi.
Kaksi vuotta sitten lehti uudistui Henki-lehdeksi. Honkanen pitää uudistusta onnistuneena, sillä uusi lehti on tuntunut ihmisläheiseltä. Erityisen mielellään hän on lukenut henkilöjuttuja.
– Joskus liikutun lukemastani ja joudun pitämään tauon.
– Itsekin olen saanut lukiessani paljon vinkkejä kirjoista, äänitteistä ja tapahtumista. Lukutehtävä on myös perehdyttänyt minua herännäisyyteen. Se ei ole tullut minulle suvun perintönä, vaan minut ja mieheni on rakastettu heränneiden joukkoon.
Liisa Honkanen on nykyään rennompi lukija kuin vapaaehtoisuransa alkuaikoina. Hän ei enää keskeytä lukemistaan vähäisen takeltelun tai väärin luetun sanan takia, vaan pyytää kömmähdystä anteeksi ja jatkaa eteenpäin.
– Lehteä lukee ihminen, ei robotti. Mielestäni se saa kuulua.
Äänilehtilukijana Honkasta ei ole kurssitettu, mutta muutamat hyvät neuvot ovat olleet avuksi.
Näkövammaisten Keskusliitosta Honkasta opastettiin lukemaan eleettömästi. Lukija ei saa olla liian eloisa, koska kuulijan on annettava luoda oma käsityksensä asioista.
Myös lapualaiselta Ellen Sinnemäeltä Honkanen sai ohjeen, joka on painunut mieleen. ”Lehteä pitää lukea siten, että sielu ehtii mukaan”, Sinnemäki kouli lukijaa. Sinnemäki antoi muutenkin hanakasti palautetta kuuntelemistaan äänilehdistä.
– Harmittaa, että nykyään palautetta tulee vähän. Totta kai olisi mukava kuulla, mitä mieltä ihmiset ovat, Honkanen vihjaisee.
Honkanen menee mietteliääksi ja toteaa sitten, että äänilehden lukeminen on hänen tärkein vapaaehtoistyönsä. Toinen rakas asia on lähetyspiiri. Teini-iässä Honkanen haaveili lähtevänsä lähetystyöhön, mutta elämä kuljetti toisenlaisille poluille.
Elina Koski
Henkilehti.fi 