Pääkirjoitus: Hyvän puolesta — itsekästä luontoa huijaten

Pääkirjoitus,
syyskuu 2022

Kuva: Jarmo Vainionpää

Syyskuun ensimmäisenä päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Mathida Hoffman vihittiin Suomen ensimmäiseksi diakonnissaksi Pietari-Paavalin kirkossa Viipurissa. Tästä johtuen vietetään Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tänä vuonna diakonian juhlavuotta.

Diakonia eli kirkollinen sosiaali- ja terveystyö on aina ollut erottamaton osa kristillisen kirkon toimintaa. Köyhistä, sairaista ja muulla tavoin apua tarvitsevista huolehtiminen on aina kulkenut käsi kädessä kristillisen julistuksen kanssa.

Suomessa diakoniatyön historia on kytkeytynyt vahvasti yhteiskunnalliseen sosiaali- ja terveystyöhön. Kun 1850-luvulla perustetiin valtion yleisiä sairaaloita, koulutettiin sairaanhoitajia aluksi vain diakonissalaitoksissa. Kun vuonna 1879 Raumalle palkattiin ensimmäinen laitosten ulkopuolinen diakonissa köyhien ja sairaiden auttajaksi, palkkaajana
ei ollut seurakunta, vaan Rauman kaupunki.

Diakoniatyö on monilta osin työntekijäkeskeistä, mikä ei ole suinkaan huono asia.

Vuoden 1944 kirkkolaki määräsi, että jokaisen seurakunnan tuli palkata vähintään yksi diakoniatyöntekijä. Tämän jälkeinen seurakuntadiakonian aika on ollut ammattimaista ja työntekijäkeskeistä. On tullut itsestäänselvyydeksi, että seurakunnasta löytyy ammattilaisia, jotka levittävät kirkon identiteetin mukaisesti rakkautta ja samalla tarvittaessa paikkaavat yhteiskunnan turvaverkossa olevia aukkoja.

Monissa kirkon kehittämispapereissa puhutaan osallisuudesta. Myös diakoniatyössä on mukana vapaaehtoisia. Siitä huolimatta diakoniatyö on monilta osin työntekijäkeskeistä, mikä ei ole suinkaan huono asia. Ammattitaitoiset työntekijät takaavat työn laadun ja tehokkuuden. Lisäksi ammattimainen auttaminen sopii luterilaiseen identiteettiin.

Luterilainen kirkko syntyi vastalauseena ihmisen tekemien tekojen ja pelastuksen sekoittumiseen. Keskiöön nostettiin slogan ”yksin armosta”. Ihminen ei voi tehdä mitään pelastuksensa eteen. Yksin armosta -pelastusopetuksen seurauksena luterilainen teologia on ollut aina vähän vaikeuksissa ihmisen tekemien hyvien tekojen kanssa. Miten niihin tulisi suhtautua? Jos joku tekee hyvää, ei kai hän vain kuvittele pelastuvansa hyvillä teoilla? Jos joku tekee hyvää, eivät kai teot vain nousisi itsekkäistä tarkoitusperistä?

Seurakunnan ammattimainen, kirkollisverovaroilla rahoitettu diakonia sopii oikeastaan aika hyvin luterilaiseen hyvien tekojen kanssa painimiseen. Itsekäs ja saivarteleva luonto ei pääse hyvän tekemisen esteeksi, kun hyvää tehdään verovaroilla viranhaltijan työtehtävänä.

Ehkä silti me voimme tehdä omalla paikallamme diakoniaa myös itse.

Kalle Hiltunen