Kolumni: Tuntematon tupa

Minun piti kirjoittaa tämä kolumni jostain aivan muusta kuin siitä, mistä
nyt kirjoitan.

Mutta sitten kuulin Vesa-Matti Loirin kuolleen ja haluan omistaa tämän kolumninpätkän hänen muistolleen.

Olihan Loiri oman aikansa merkittävin ja kansaa yhdistänein suomalaistaiteilija. Hänet tunsi — tai ennemmin tietysti tiesi — liki jokainen suomalainen ikää, yhteiskuntaluokkaa, poliittista kantaa tai mitä tahansa ihmisiä yleensä erottelevaa
määrettä katsomatta.

Se on Suomessa melkoinen saavutus, koska suomalaiset yhdistyvät yleensä ennen muuta vastoinkäymisten tai urheilusaavutusten edessä.

Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikki suomalaiset olivat Loiria taiteilijana arvostaneet.

Mutta useimmat kyllä. Jos eivät laulajana, niin sitten koomikkona. Tai toisinpäin.

Minulla oli kunnia tavata Vesa-Matti Loiri useamman kerran. Lisäksi puhuin hänen kanssaan
lukuisasti puhelimessa.

Lähtökohtaisesti minulle jäi Loirista kohtelias ja toisaalta myös suorapuheinen kuva. Tarinankertojana hän oli parhaan a-luokan edustaja ja tarinoita hänellä riitti — vieläpä moneen lähtöön.

Usein ne olivat hauskoja, joskus rosoisia ja jopa rupisia. Ei hän niissä itseään säästellyt, Loiri ei ollut hanakka silottelemaan omaa kuvaansa.

Pääsin kyllä näkemään myös hänen kipakamman puoleensa. Sen, kuinka nopeasti entisen monilajiurheilijan koura tarttui juttukaverin ranteeseen, jos keskustelu ohjautui väärässä paikassa liian nopeasti vääriin asioihin.

Kuten vaikka Eino Leinosta Spede Pasaseen.

Kyllä Loiri kummastakin mielellään puhui, ei siinä.

Mutta ei mielellään peräkkäisissä lauseissa. Saati samassa.

Loiri ei ollut hanakka silottelemaan omaa kuvaansa.

Konserteillaan Loiri madalsi suomalaisten kirkkojen kynnyksiä. Hänen konsertteihinsa saapuivat monet sellaisetkin kansalaiset, jotka eivät muuten herranhuoneissa vierailuja harrasta.

Aluksi Loirilla ei ollut kaikkiin kirkkoihin asiaa. Oli seurakuntia, joiden mielestä Vesa-Matti Loiri oli sopimaton esiintyjä niin pyhälle paikalle kuin alttari.

Oli myös seurakuntia, jotka päästivät kirkkoon Loirin mutta eivät hänen orkesteriinsa kuulunutta harmonikansoittajaa.

Ajan olossa epäluulot tasoittuivat. Kun Loiri lauloi joulukonsertissaan Enkeli taivaan, Heinillä härkien kaukalon tai Suojelusenkelin, tuntuivat menneet epäluulot useimmiten pöljiltä niistäkin,
jotka olivat niitä tunteneet.

Ei ole liioiteltua sanoa, että taiteilijana Loiri antoi suomalaisille kaikkensa.

Paljon hän myös sai.

Elämänsä hän eli täysillä.

Paljon hän sai siltäkin — ja paljon myös menetti.

Nyt hän on avannut tuntemattoman tuvan oven.

Siitä käynnin jälkeen hämäräinen tie jatkuu valoisana.

Hyvää matkaa.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on kirjoittamisen ja teatterin
sekatyömies Nilsiästä

.