Kolumni: Kirkko ei siunannut suhdettani

Kirkon työssä siunaus ja rukous ovat jatkuvasti läsnä. Vähintään yhtä vahvasti kirkossa on läsnä myös jatkuva taistelu siitä, ketä ja mitä kulloinkin sopii siunata. Aivan selvää ei näytä ole sekään, kuka tässä lopulta siunaa, pappi, seurakunta vai Isä Jumala, jota ristinmerkin kanssa hosuvat pastori ja kirkkoinstituutio sääntöineen kumpikin katsoo edustavansa.

Siunaus näyttää olevan kovin monimutkainen käsite, ainakin papeille ja muille ammattikristityille. Seurakuntalaiset harvoin ehtivät arjessaan tehdä pyhästä noin monimutkaista.

Se, jota siunataan, tunnistaa kyllä pyhyyden, jota teologi vielä etsii sääntökirjoistaan. Sille, joka siunataan tai jätetään siunaamatta, lienee yksi ja sama, onko siunaus teologisesti kirkon siunaus vai sittenkin sitä, että kirkon väki pyytää, välittää tahi viestii jotakin korkeammalta tulevaa siunausta.

Siunatulle siunaus viestii hyväksyntää. Yhdessä toivotaan toiselle hyvää. Kun siunataan ihminen, toivotaan ja rukoillaan sille ihmiselle hyvää, kun avioliitto, toivotaan liitosta onnellista.

Siksi lienee mahdoton selittää seurakuntalaiselle, mitä se tarkoittaa, jos suostutaan siunaamaan hänet, mutta ei hänen suhdettaan.

Saivartelu on turhaa. Harvoin kai pienten koululaistenkaan vanhemmat joutuvat pohtimaan, siunasiko pastori koulukirkossa koululaisia vai heidän koulutietään tai kenties koulutyötään. Koko paketti siinä siunataan, lapsi ja se lapsen elämä kouluineen kaikkineen. Yhdessä toivotaan, ettei kukaan aja koulutiellä holtittomasti ja tapa näitä lapsia.

Siunaaminen on yksinkertaista hyvyyttä, helpoin tapa antaa lähimmäiselle jotakin, sillä siunaaminen ei ole keneltäkään pois.

Silti kirkko kirkko pihtaa siunausta.

Aina toisinaan kirkko lyö kasvoille niitäkin, joita kirkossa ei yleensä ole tapana lyödä kasvoille. Kerran törmäsin siunauksen pihtaamiseen omallakin kohdallani.

Olin yli kolme vuotta töissä Kirkkohallituksessa. Useammin kuin kerran vuodessa sain olla mukana, kun joku työtoverini siunattiin työhönsä tässä itsensä Kristuksen ruumiin pääksi kokevassa keskushallintokoneistossa.

Työhön siunaaminen on aina kaunis tilaisuus. Sitä saa tuntea itsensä todella tervetulleeksi ja kaivatuksi, kun työyhteisö yhdessä rukoilee Jumalan siunausta alkavaan työhön.

Kirkkohallituksessa siunaus oli niin hieno ja tärkeä asia, että se oli varattu niille, joita jo oli viralla tai vakituisella työsuhteella siunattu. Määräaikaisia työsuhteita ei ollut tapana siunata, sillä ei niitä ollut tapana siunata aikaisemminkaan.

Kolme vuotta ja kymmenisen peräkkäin ketjutettua määräaikaista työsuhdetta. Siunausta minäkin olisin kaivannut.

Jos on joskus vaikea ymmärtää avioliiton siunaamisen teologiaa, en minä työsuhteen siunaamisen teologiankaan kanssa ihan sinut vielä ole. Enkä siunausta pihtaavan kirkon. Ei hyväksynnän luulisi käytössä kuluvan.

Samuli Suonpää

Kirjoittaja on toimittaja, jonka mielestä uskonto on
aivan liian tärkeä asia jätettäväksi pappien käsiin.

.