Kolumni,
maaliskuu 2022
Tässä on mennyt koko alkuvuosi jotenkin laiskuudenpöhnäisessä usvassa. Minäpä hoastan, miksi.
Joulun alla oli ihan hirveästi tekemistä. Oli tointa, oli totisesti, ja oli tarmoa myös niihin tarttua!
Jokainen arvaa, mitä sitten tapahtui.
No tämä juukelin koronahan se veti henkseleitä sovittujen hommien päälle ja piirteli allakan täyteen epämääräisiä kysymysmerkkejä.
Eipähän mitä. Möllöttelin kuukauden kotiukkona. Laittelin ruokaa, siivoilin nurkkia ja katselin suoratoistopalveluita.
Sitten tuli helmikuu ja maailma alkoi aueta taannoista sulkeutumistaan sujakammin.
Nyt pitäisi saada mahtumaan kalenteriin kaikki se, mikä peruttiin, mikä siirrettiin ja mitä ei peruttu.
Vaan sei passaa valittaa. Se on hyvä, jotta töitä on.
Toisaalta voisin nyt paukauttaa itseäni vasaralla polveen, koska näin pitkä koronasta jaaritteleminen on todella mielikuvituksetonta palstatilan täytettä.
Mutta annan itselleni armoa, koska pitkällä alkulätinällä oli tarkoituksensa. Se alustaa loppukliimaksia.
Nimittäin sitä, että maailman avauduttua virkistyin seuraamaan alkuvuoden uutisia. Osin takautuvasti.
Erityisellä mielenkiinnolla lueskelin Päivi Räsäsen oikeudenkäynnistä kertoneita uutisia. Niitä tutkiessani en tiennyt, olisinko herennyt hämmentyneeksi, huvittuneeksi, pöyristyneeksi vai virkistyneeksi.
Raamattu on mielenkiintoinen kirja, josta sopisi keskustella 2020-luvulla muualla kuin oikeussalissa.
Päädyin olemaan vähän niitä kaikkia.
En voi yhtyä mielipiteisiin, joiden julkituonnista Päivi Räsästä syytetään. Koen olevani hyvin monessa muussakin asiassa kovasti joustavampi kuin hän.
Siitä huolimatta pidän Päivi Räsästä älykkäänä ja sympaattisenakin naisena, jolla on oikeus tuoda julki mielipiteensä — perustuivat ne sitten Raamattuun tai hänen henkilökohtaisiin visioihinsa. Syytös kansanryhmää vastaan kiihottamisesta menee häneen osuessaan väärään osoitteeseen, vallankin, kun näitä aikoina olisi oikeitakin. Lisäksi Räsäsen oikeudenkäynti tulee arvatenkin valtiolle melko tyyriiksi.
Ikävää on myös se, että itse asia hautautuu käräjöinnin alle. Nimittäin se, että Raamattu on mielenkiintoinen kirja, josta sopisi keskustella 2020-luvulla ihan muualla kuin oikeussalissa.
Sitä keskustelua soisi käytävän sekä hyvässä että pahassa. Pohtien, punniten ja pähkäillen. Ei niin, että ääripäät rääkyvät toisilleen. Siis he, jotka koko kirjan kieltävät sekä he, jotka kulkevat Iso Kirja kädessään ja kohottavat sen varassa itsensä muiden yläpuolelle.
Päivi Räsänen ei ole itseään kohottanut. Siitä nostan hänelle hattua.
Räsäsen tapauksessa voisi olla siemen ihan hyvälle symposiumille.
Mutta tuskinpa siitä sellaista syntyy. Otsikoita vain ja mölyä. Ja kohta nekin jäävät uusien alle.
Se on sääli.
Koska kyllä Raamattu on siksi tukevaa tekoa oleva opus, jotta jo vain se semmoisen keskustelun kestäisi.
Antti Heikkinen
Kolumnisti on kirjoittamisen ja teatterin sekatyömies Nilsiästä.
Antti Heikkinen
Henkilehti.fi 