Kolumni: Sinuhun turvaan, silmä tummat

Olen tässä männäaikoina miettinyt hyvin paljon suomalaisten laulujen sanoituksia.

Ja mainittakoon nyt heti kärkeensä, jotta ihan kaikenlaisten laulujen sanoituksia. Rekilaulujen, juomalaulujen, isojen poikien — tai nykykielellä aikuisten henkilöiden laulujen —, lastenlaulujen, iskelmien ja virsien sanoituksia.

Kiteytetysti voitaneen todeta, että laulujen ylipäätään.

Pohdintani potkaisi alulle oivallus siitä, jotta minun pitää paukutella monta sataa sivua kirjaa saadakseni ilmaistua sen, mitä parhaimmat lauluntekijät kertovat parhaimmillaan minuutissa.

Vallan vasiten istuin jakkaralleni ja aloin raakata mielessäni parhaita suomeksi kirjoitettuja laulutekstejä. Iskelmäpuolelta valinnanteko oli lopulta mahottoman helppo. Usko Kempin tekemä Silmät tummat kuin yö on lajissaan täysin ylivoimainen.

Mainitun laulun saa esitettyä alku-, väli- ja loppusoittoineen kahdessa minuutissa. Se on ihmiseloa ajatellen perin lyhyt tiima, mutta jo vain sai Kemppi-vainaa siihen sisällytettyä kaiken olennaisen. Syksyisen yön tummat silmät seuraavat kulkijaa, eivät anna rauhaa maailman äärissäkään.

Olennaista on, että silmät ovat kyyneleiden peittämät ja syyttävät.

Niihin silmiin pystyy samaistumaan jokainen, joka ei ole elänyt elämäänsä laput silmillään.

Ja se ken laput silmillään elää, ei pysty omia töllöntöitään näkemään.

Siinä nimittäin tummuvat siniset ja vihreätkin silmät, kun ne oikein kyynelistä täyttyvät.

Usko Kempin tekstissä kertoja ei pääse syyttävistä silmistä eroon. Miksi pääsisi, koska ei hän nähtävästi pyydä kyyneleidentuottoaan anteeksi.

Sen vuoksi Ukko-Paavon virren ensimmäisen säkeistä onkin niin nerokas kuin on. Siinä turvataan Jumalaan, joka päästää vaivan alta.

Anteeksi on lyhyt ja äkkiseltään ajatellen arkinen sana

Olen taipuvainen uskomaan, jotta tuskin Jumala sitä päästöä antaa, ellei pyytäjä itse edes yritä pyytää.

Ja yritä pyytää nimenomaan hältä, jolle tummat, syyttävät ja kyyneleiset silmät tuotti.

Anteeksi on lyhyt ja äkkiseltään ajatellen arkinen sana. Jumalan edessä se on helppo lausua tai päästää ilmoille ristityin kiittimin lausuttuna ajatuksena.

Kanssakulkijan vierellä sen ääneen lausuminen on usein ongelmallisempaa.

Nimenomaan silloin, kun sille toden teolla aihetta on.

Sen sanominen edellyttää nöyrtymistä ja omien virheiden tunnustamista. Molemmat ovat helpompia silloin, kun vastaaja on Jumala eikä ihminen.

Ihan vain siksi, että ihminen antaa suoran vastauksen useammin kuin Jumala.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Silti ihminen ei ole Jumalan sijainen. Onneksi ei.

Eikä kyllä toisinpäinkään.

Näin minä ajattelen, kun ensi kerran alan joltakulta anteeksi pyytää.

Antti Heikkinen

Kolumnisti on kirjoittamisen ja teatterin sekatyömies Nilsiästä.

Antti Heikkinen