Kahden saaren Leena

Leena Myllyperä teki yhden elämäntyön Kemiönsaaressa ja toisen Aholansaaressa. Molemmissa saarissaan hän viljeli ja veisasi. 92-vuotiaana viljeleminen on saanut jäädä, mutta veisaaminen ei.

Myllyperän talon tyttöjen kammarin ikkunasta aukesi näkymä omenatarhaan. Keväällä tarha tuoksui huumaavasti ja lumosi kaupunkilaisvieraat kukkien runsaudellaan.

Myös nuorin talon neljästä tyttärestä ihaili kukkivia omenapuita. Hänelle omenatarha tulisi kuitenkin merkitsemään muutakin kuin hetkeksi puhjennutta kukkaloistoa. Mitä kauniimpi kevät, sitä enemmän tarha teettäisi syksyllä työtä. Ja mitä runsaampi sato, sitä suurempi kiitollisuus Luojalle, joka maan antimet ravinnoksi ja toimeentuloksi ihmiselle soi.

Leena Myllyperästä tuli viljelijä, luomakunnan varjelija sekä Luojan ja lähimmäisten palvelija. Hän teki yhden elämäntyön kotonaan Angelniemellä ja toisen Ukko-Paavon kotona Aholansaaressa. Elämä kuljetti saaresta saareen, ja pitkään kahden saaren välillä.

Tarina alkaa omenatarhan laidalta.

Seudun ainoa körttikoti

Leena Myllyperä syntyi saaristomeren suurimmassa saaressa kesällä 1929. Kemiönsaaren kapea pohjoiskärki kuului tuolloin itsenäiseen Angelniemen kuntaan, josta puolet sijaitsi saaressa, puolet mantereen puolella Halikonlahden rannalla. Saaren puolella oli paitsi Leenan koti, myös kotikirkko. Neljän kilometrin metsäpolku kotoa kirkolle ei päässyt nurmettumaan, kun perhe käveli sitä pitkin jumalanpalvelukseen joka sunnuntai. Polun päässä aukesi huima näkymä. Korkean kallion päällä meren ympäröimänä seisoi Angelniemen puukirkko. Meri vuoroin silitti, vuoroin piiskasi jyrkkiä kallioita sen ympärillä.

Sanaa Myllyperän talon tyttäret saivat kuulla paitsi kirkossa, myös kotona. Isä luki tyttärilleen heränneiden hartauskirjoja, kuten Olavi Kareksen Isien perintöä.

– Ja joka ilta veisattiin Siionin virsi, Leena kertoo.

Jossain muualla Suomessa körttiläinen kotikasvatus ei tuohon aikaan olisi ollut ollenkaan erikoista, mutta Angelniemellä oli. Seudulla ei muita heränneitä juuri ollut, eikä körttiläisyys ollut suvussakaan kulkenut. Mistä maanviljelijä Juho Myllyperä oli herännäisyyden löytänyt, ei tyttärille koskaan oikein selvinnyt.

17-vuotiaana Leena lähetettiin yhdeksi lukuvuodeksi Turun kristilliseen opistoon.

– Kotona olin jo tutustunut körttiläisyyteen ja opistossa tämä tuttavuus tietysti sitten syveni.

Savisia peltoja viljelemään

Opistovuoden jälkeen koulunkäynti jatkui. Leenan tie vei Naantaliin emäntäkouluun, vuoden mittaiseen harjoitteluun ja sen jälkeen Suonenjoelle kotitalousneuvojaopistoon. Nuori nainen työskenteli kotitalousneuvojana Kuopion seudulla, kun kotoa Angelniemeltä tuli huonoja uutisia. Isä oli sairastunut vakavasti. Maanviljelystyöhön hänestä ei enää ollut, ja elinpäivätkin olivat todennäköisesti käymässä vähiin.

Leenaa tarvittiin nyt kotona. Isosiskoilla oli omat perheensä ja elämänsä, joten nuorin sisar jätti työnsä ja palasi Angelniemelle vanhempiensa avuksi kotitilaa hoitamaan. Kun isä syksyllä 1954 kuoli, Leenasta tuli 25-vuotiaana naimattomana naisena Myllyperän tilan viljelijä. Alkoi neljännesvuosisadan kestänyt työ kotitilalla.

1950-luvulla itsellinen nainen maanviljelijänä oli melkoinen harvinaisuus. Leena hoiti Myllyperässä sekä isännän että emännän töitä. Palkattuna työvoimana oli pehtoori, ja apua tarjosivat lähellä asuvat sukulaiset sen, minkä omilta töiltään pystyivät. Viljelysalaa oli 38 hehtaaria ja navetassa muutama lehmä. Pelloilla viljeltiin viljan lisäksi varsinaissuomalaiseen tapaan muun muassa sokerijuurikasta ja avomaankurkkua.

Angelniemen pellot eivät olleet helppoja viljeltäviä. Kallioisen saaren pellot olivat mäkisiä ja kivisiä ”krinkulasarkoja”.

– Kyntäminen oli pehtoorin työtä, mutta muuten minä tein traktorihommiakin, Leena kertoo.

– Ja ajoin minä traktorin ojaankin. Minä pääsin ylös mutta traktori jäi sinne.

Ojaan ajaminen oli pahempi onnettomuus kuin miltä saattaa kuulostaa. Traktorissa mukana ollut kahvikori meinasi keikahtaa, ja siihen tarttuessaan Leena sotkeentui uuden ajokkinsa hallintalaitteissa sillä seurauksella, että traktori putosi syvään ojaan näkymättömiin. Leena onnistui pääsemään pois traktorista ja ylös ojasta ja juoksi maantien varteen huitomaan ohi ajavalle linja-autolle. Kuljettajan ”mikä hätänä” -tiedusteluun vastaus kuului: ”Ei mul mikkä hätä ol mut men ja sammuta toi traktori tualt ojast.” Traktorinkuljettajalle rysäyksestä seurasi sairaalareissu.

Maanviljelystöiden lisäksi Myllyperän itsellisen emännän arkeen kuului kesäisin ”yksityisen vanhainkodin” pyörittäminen. Kesän tullen Myllyperän tilan vanha päärakennus täyttyi sukulaisista ja sukulaisten tuttavista, jotka tulivat kaupungista maalle kesää viettämään kuin kesäsiirtolaan. Maatilan töiden ohessa Leena passasi heidätkin. Kesävieraille Myllyperä oli suvinen paratiisi hedelmätarhoineen ja meri-ilmastoineen. Emännälle se oli ehkä jotain muutakin — raskaan työn tuloksena savisista pelloista elannon antava maatila.

Kuvissa Myllyperän talo vuonna 1956, Leena haraamassa sokerijuurikasmaata 1957 ja kestitsemässä juhannusvieraita 1964. Kuvat: Leena Myllyperän kotialbumi.

Seuravieraille sinivuokot rintaan

Myllyperän emäntänä Leena seurasi isänsä jalanjälkiä myös hengellisen elämän ylläpitäjänä. Vuosikymmenten ajan hän järjesti Halikon seudulta matkoja herättäjäjuhlille. Aluksi kyytinä oli kuorma-auto, myöhemmin linja-auto. Kotonaan Leena järjesti seuroja, kuten isäkin oli tehnyt.

Kun Myllyperässä oli seurat, Turun kristilliseltä opistolta tehtiin sinne usein bussimatka. Vappuseuroista 1959 kertoo opiston rehtorina toiminut Olavi Kares päiväkirjateoksessaan Kierros auringon ympäri. ”Myllyperän talosta, joka oli matkamme määrä, on kolme tytärtä ollut opistomme oppilaina. Heidän suuren omenapuutarhan takana sijaitseva kotinsa on minulle tuttu paikka jo pitkien vuosien takaa. Vaikka Juho-isäntä ei enää ollutkaan vieraita vastaanottamassa, sama ystävällinen henki kuin aikaisemminkin, kodin heränneen isännän vielä eläessä, piiritti meidät ensi hetkestä alkaen. Seuroissa kuvasteli sen kesän odotus, jota ei syksy seuraa.”

Paluumatkalle Kokkilansalmen lossin kautta lähtiessään seuravierailla oli rinnassaan sinivuokot. Vuokkojen lisäksi keväisiä seuravieraita ihastuttivat monena vuonna saariston rentukat.

Saaristomeren syksystä Savon talveen

Myllyperä oli Leenalle rakas, mutta maanviljely ei ollut yksin elävälle naiselle helppo tapa hankkia elantoa. Viisikymppisenä Leena vaihtoi saarta.

Paavo Ruotsalaisen kotisaari Nilsiässä tarvitsi emäntää. Tuttu körttipappi alkoi puhua Leenalle asiasta, ja Aholansaari veti Myllyperän työtä pelkäämätöntä emäntää puoleensa.

– Ensin menin kokeilemaan mimmosta se on. Ja sinne minä sitten jäin, Leena muistelee hymyillen.

Hän myi Myllyperän sisarensa pojalle ja asettui Aholansaareen. Matka uuteen kotiin ja elämänvaiheeseen loppusyksyllä 1980 oli värikäs. Leena lähti autollaan matkaan Angelniemen syksystä, mutta päätyi Nilsiän talveen.

– Melkein perille asti pääsin ennen kuin ajoin ojaan. Se oli onneksi matala oja ja lumi oli pehmeää, ei käynyt kuinkaan.

Kun Leena viivästyksen jälkeen pääsi perille venerantaan, vastassa oli lumikinoksiin peittynyt järvenkansi. Pulkkaan pakattiin autosta se mitä mahtui, ja lähdettiin tarpomaan tuiskussa järven yli. Ensimmäiseksi asunnoksi uudelle emännälle osoitettiin ullakkohuone Hyvämäen pappilasta. Pienessä vinokattoisessa huoneessa nukahti suuresta maalaistalosta lähtenyt, pitkän matkan tehnyt nainen. Aamulla hän suuntasi keittiölle ja aloitti emännän työt.

Omavaraista ja säästäväistä

Maanviljelijänä ja maatalon emäntänä Leena Myllyperä oli tottunut järjestämään ruokapitoja, työntämään sormensa multaan ja olemaan kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Kaikki tämä jatkui Aholansaaressa.

Keittiössä valmistui aterioita, joihin aineksia saatiin saaren metsistä ja kasvimaalta. Leena viljeli vihannekset ja poimi metsästä sienet ja marjat. Aholansaarta palvellessaan hän ei työtunteja laskenut. Moni ihmetteli ja kauhistelikin emännän ahkeruutta. Iltamyöhällä rippileiriläisten mennessä nukkumaan Leena vielä kitki kasvimaata tai istui tupansa portailla sieni- tai marjasaalistaan siivoamassa. Leiriläisten kömpiessä unisina aamupalalle hän oli jo leiponut sämpylät ja tehnyt monta muuta askaretta. Päivittelyt työmäärästä Leena kuittaa edelleen kädenheilautuksella.

– Minähän pidin siitä. Ei se tuntunut työltä ollenkaan.

Aholansaari sai olla emännälleen kiitollinen paitsi ahkeruudesta, myös säästäväisyydestä. Mitään ei heitetty hukkaan. Ruuantähteet kierrätettiin kekseliäästi seuraavan päivän aterioihin. Leenan tavaramerkiksi muodostuivat rippikoululaisten ja talkoolaisten keskuudessa sämpylät, joista saattoi löytää milloin mitäkin yllätyksiä.

– Tietysti taikinaan laitettiin kaikki mahdollinen, Leena muistelee.

Saaren ystävät muistavat, että puurontähteiden tai yli jääneiden herneiden lisäksi rivakalta emännältä sujahti taikinaan joskus jotain sinne kuulumatontakin — kuten kumilenkkejä.

Eräänä syksynä Aholansaaren emännän kohtasi hätätilanne: Nilsiän metsiin ei noussut sieniä. Hädässään Leena kääntyi siskojensa puoleen, ja tuona syksynä siskot rymysivät illat pitkät Angelniemen metsissä, ryöppäsivät ja suolasivat sieniä. Kun suolasieniä oli saavi täynnä, saavia lähdettiin viemään Kemiönsaaresta Aholansaareen. Sinä talvena Syvärin saaressa syötiin saaristomeren sieniä.

Ekomökin eläkeläiseksi

Aholansaari oli Leenan koti 14 työvuoden ajan. Kun eläkkeen aika koitti, hän ei kuitenkaan jättänyt saarta. Työ rakkaan saaren hyväksi jatkui talkooapuna.

Leena oli ostanut yhden Aholansaaren vanhoista, pienistä rantamökeistä ja siirrättänyt sen yhtenä kappaleena saaresta vuokraamalleen tontille. Viljelykset eivät kuuluneet suunnitelmiin, mutta toisin kävi. Kun mökkiä traktorikyydillä siirrettiin uudelle paikalleen, traktorin jäljiltä pihamaahan jäi monenlaista monttua. Leena ajatteli, että montut on kätevintä täyttää puilla ja pensailla. Istutusten ympärille alkoi kuin vahingossa muodostua luonnonmukainen puutarha.

Ekomökki oli vailla mukavuuksia. Juokseva vesi oli — sen Leena juoksutti mökkiinsä kottikärryllä. Sähköä antoi aurinkopaneeli. Keittiötä pienessä mökissä ei ollut, vaan ruokansa eläkeläinen valmisti ulkona katoksen alla. Heinien seasta kekseliään mökkiläisen pihan varjoisassa nurkassa pilkisti pyykkikoneen luukku — kellarin virkaa toimitti maahan upotettu vanhan pyykkikoneen rumpu.

Viljeleminen oli aikanaan antanut Leenalle työn ja toimeentulon, mutta nyt siitä tuli eläkevuosien harrastus ja elämäntapa. Omenatarhan laidalta elämänsä aloittanut nainen loi pihamaastaan kukkivan, tuoksuvan ja ravintoa tarjoavan pienoisparatiisin. Oli tyrniä, mansikkaa, karviaisia — jopa viinirypäleitä. Myös perunat, juurekset ja yrtit viihtyivät Leenan puutarhassa, johon hän joka kevät istutti ja kylvi jotain uutta.

– Myrkkyjä en käyttänyt, vaan luomuna viljelin kaiken.

Herätyksen luonnonmukaiseen viljelyyn entinen ammattiviljelijä sai Ukko-Paavon kotisaaressa.

Hyötykasvien lajirunsautta ei puutarhassa vierailija ensin ehtinyt edes tajuta, sillä kesällä katse kiinnittyi kymmeniin erilaisiin kukkiin. Eläkkeellä oli aikaa viljellä myös ihan vaan kauneuden vuoksi. Leenan puutarhasta tuli nähtävyys, jota hän saaressa vieraileville mielellään esitteli.

Mökissään Leena vietti kesät jäidenlähdöstä talven tuloon asti. Säiden kylmetessä hän saattoi yöpyä jossain Aholansaaren majoitusrakennuksista, mutta päivät vietti mökillään ja pihallaan. ”Lunta pikkasen maassa, ja pyryttikin aamupäivällä, kun leivoin pihaliedellä”, hän kirjoitti päiväkirjaansa lokakuussa 1997. Talvikaudet Leena vietti aluksi synnyinkodissaan Angelniemellä, mutta hankki myöhemmin Nilsiästä rivitaloasunnon.

Aholansaari tarjosi ravintoa niin ruumiille kuin sielulle. Kun rippileiriläiset pitivät Paavon pirtissä iltaveisuitaan, penkin päähän uunin kupeeseen hiipi pieni, valkohapsinen nainen — usein suoraan kasvimaalta tai sienimetsästä. Se tapa alkoi työvuosina ja jatkui eläkkeellä mökkiläisenä.

– Veisuissa kävin joka ilta.

Hyvä olla missä vaan

Viimeisen mökkikesänsä Leena vietti viisi vuotta sitten, 87-vuotiaana. Ikääntyminen ja alkava muistisairaus saivat aikaan päätöksen synnyinseudulle palaamisesta. Halikosta löytyi toiveet täyttävä kerrostaloasunto: kirkko, kaupat ja terveyskeskus ovat lähellä, samoin lähisukulaiset. Askel ja muisti ovat hitaammat kuin ennen, mutta nauru helisee ja hyrisee yhä.

– En minä oikeastaan mitään puuhaile, Leena vastaa kysymykseen arjestaan.

– Mutta kyllä minä olen oikein hyvin viihtynyt täällä.

Miten alituiseen puuhasteluun tottunut ulkoilmaeläjä on sopeutunut kerrostaloon? Mahtaako hän kaivata Aholansaareen? Tai Myllyperään?

– En kaipaa. Minulla on hyvä olla joka paikassa. Aholansaaressa oli hyvä olla, ja täälläkin on hyvä olla, Leena sanoo ja ottaa esiin Siionin virret. Vielä veisataan ennen kuin erotaan.

Katri Viitaniemi

Legenda ja esikuva

Leena Myllyperän elämäntapaa tulee helposti kuvanneeksi sanoilla, jotka ovat nykyään kovin trendikkäitä: yksinkertaisuus, omavaraisuus, ekologisuus. Nämä eivät kuitenkaan olleet tavallisia arvoja 1980-luvun suurtalouskeittiöissä, eivätkä 90-luvulla eläköityneet yleisesti haaveilleet downshiftaamisesta tai luonnonmukaisesta elämästä.

Onko Leena elämäntapoineen siis ollut aikaansa edellä vai ajastaan jäljessä?

Kysymys on ehkä väärin asetettu. Leenan elämäntapa kumpuaa hänen vakaumuksestaan. Luojan luomaa ja suomaa tulee kunnioittaa, ei tuhlata. ”Hän hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa. Sitä siunausta pyydän”, lukee päiväkirjassa kylvötöiden aikaan. ”Herra siunatkoon tämänkin mökkikesän.”

Kun valmistauduin Leenan haastatteluun, pyysin sosiaalisessa mediassa apua entisiltä Aholansaaren rippikoululaisilta ja talkoolaisilta. Sain lyhyessä ajassa kymmenittäin muistoja Leenasta. Leena muistetaan sekä itsenäisenä ja määrätietoisena emäntänä että lempeänä ja huumorintajuisena lähimmäisenä. Moni kuvasi häntä hieman salaperäiseksikin, kunnioitusta herättäneeksi hahmoksi.

Lukemattomille Aholansaaressa aikaa viettäneille nuorille Leena on legenda ja esikuva. Vuosikymmenten ikäerolla ei ollut merkitystä, kun Leena antautui keskusteluihin.

Leena suhtautui lempeästi, kun nuori talkoolainen erehdyksessä kitki porkkanat pois ja jätti rikkaruohot penkkiin. Leena heitti saunassa kovimmat löylyt ja ponkaisi laiturilta rohkeimmat hypyt pää edellä järveen. Leena lainasi omaa keittiötään lomaileville nuorille, joiden rahat eivät riittäneet aterioiden ostamiseen. Leena opetti kasvien nimiä ja tarjosi raparperisimaa tai mustikkapiirakkaa. Leena kutsui mökkiinsä veisaamaan. Leenan lähimmäisenrakkaus ja lämmin suhtautuminen nuoriin kanssaeläjiin kumpuaa luultavasti lapsuuskodin arvomaailmasta. Luulen, että siitä kertoo jotain Leenan valitsema Siionin virsi, jonka haastattelun päätteeksi veisasimme. ”Salattu armopäätös meitä ohjaa. / Sen avaruutta, laupeuden pohjaa / me emme koskaan pysty mittaamaan.”

Katri Viitaniemi