Koronan aikana olen eniten kaivannut yksinäisyyttä

Koronaepidemia on lisännyt yksinäisyyden tunnetta, kertoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, kun pandemiaa oli eletty lähemmäs vuosi. Siinäpä huoli, joka ei voisi olla kauempana minun arjestani.

Koronan alusta alkaen on pelätty yksinäisyyttä. Ensin suljettiin vanhukset koteihinsa, sitten työpaikat, kirkot ja koulutkin. Kohta vuoteen ei kukaan ole uskaltanut tavata ketään, paitsi kesällä, ja sitäkin sitten jälkikäteen haukuttiin. Ihmekös tuo, jos yksinäisiä ollaan.

Sitä samaa yksinäisyyttä, ihmisten kohtaamisen kaipuuta, pelkäsin minäkin. Väärässä olin. En teistä muista tiedä, mutta perheellisenä miehenä minä en ole koronan aikana mitään muuta kaivannutkaan kuin yksinäisyyttä – ja ehkä äitiä joskus.

Miten tämä nyt näin meni?

En ole koskaan joutunut olemaan yksin. Minä saan olla yksin, tai sain. En aaa enää, yksinäisyyden on tämä koronanperkele minulta riistänyt samalla kun se vei leivät ravintolayrittäjän pöydästä.

Silloin kauan sitten, aikana ennen koronaa, kun vielä elettiin vanhaa normaalia, päivä alkoi meditaation ja rauhoittumisen hetkellä – metrossa, autossa tai junassa. Istuin yksin, ihmisten keskellä, eikä minun tarvinnut kuunnella teistä ketään, jos nyt ei lipuntarkastus sattunut. Se oli hetki minulle. Työmatka oli aikuisen miehen aamuhartaus.

Nyt siirryn töihin siirtymättä mihinkään. Oikealla työpaikalla voisin vetää huoneeni oven kiinni tai, jos minua on rangaistu avokonttorilla, murjottaa näkyvästi. Kun riittävän vihaisen ilmeen ottaa, ymmärtävät työkaverit yleensä pitää välimatkaa ainakin sen ajan, että saa työt tehtyä.

Vaan eipä tässä enää mikään murjottaminen auta, kun Zoomit ja Teamsit kilisevät etäpalaveria toisensa perään.

Ja sitten lounas. Miten kaipaankaan mahdollisuutta paeta koko maailmaa syömällä yksin. Vain minä ja rakkaimpani, ruoka. Korona-aikana syödään karanteenilounaita, etätöitä paiskivat aikuiset ja etäkouluun pakotetut lapset yhdessä. Koko perhe suljettuna samaan pieneen tilaan, yhteinen ruokahetki ja 50-luvun tunnelmaa. 

Koronan jälkeen en aio lukea ainuttakaan lehtijuttua, jossa perheitä patistellaan syömään yhdessä. Koko vuosihan tässä yhdessä syöty, halusi tai ei. Ei pandemiaan aikana muuta olekaan kuin yhdessäoloa, tuttujen, minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Kamalaa aikaa.

Rakastanhan minä näitä lähimpiäni, mutta joku raja se on rakkaudellakin. Kaipaan aikaa itselleni ja itsekseni, aikaa olla yksin ihmisten keskellä.

Kun pandemia päättyy, menen ensimmäisiin seuroihin, enkä sano kenellekään sanaakaan. Sitä minä rukoilen joka päivä. Tai rukoilisin, jos edes hetken saisin olla yksin.

Samuli Suonpää
Kirjoittaja on toimittaja, jonka mielestä uskonto on
aivan liian tärkeä asia jätettäväksi pappien käsiin.