Kolumni: Lähetystyöntekijä 2020-luvulta

Vitsailen joskus, että menneiden sukupolvien lähetystyöntekijät olivat Lähetystyöntekijöitä isolla L:llä. Sana tuo mieleen eksoottisia mielikuvia: valkoisia safarihattuja, evankeliumin viemistä kaukaisille kansoille, vaarallisia olosuhteita sairauksia ja villieläimiä uhmaten. Kolmannen polven lähetys- työntekijänä termi on minulle monimutkainen. Se sisältää painolastia ja perhehistoriaa, mutta myös riittämättömyyden tunnetta, kun vertaan omia arjen mukavuuksiani menneiden polvien vahvaan lähetyskutsumukseen, askeettisiin oloihin ja sankaritekoihin. Voisiko sanaa kuitenkin määritellä uudelleen?

Asun nyt neljättä vuotta perheineni Zimbabwessa, Suomen Lähetysseuran lähettämänä ilmastokestävyyden asiantuntijana. Työni on tukea kumppanikirkkojamme ja -järjestöjämme heidän ilmastonmuutokseen liittyvässä työssään. Monelle suomalaiselle lähetystyön ydin on edelleen evankeliumin levittämistä. Sitä se onkin, mutta koko- naisvaltainen lähetys pitää sisällään sekä sanat että teot. Kirkon lähetysjärjestöt vahvistavat ja edistävät nykyään muun muassa rauhaa, ihmisoikeuksia, koulutusta, terveyspalveluja ja ilmastonmuutokseen sopeutumista.

Zimbabwessa olen oppinut, että nykypäivän lähetystyö syntyy ennen kaikkea kuuntelusta, kumppanuudesta ja läsnäolosta.

Kuunteleminen merkitsee paikallisten kokemusten ja tiedon kunnioittamista sen sijaan, että tulisimme valkoisen miehen oppien ja valmiiden ratkaisujen kanssa.

Kumppanuus on rinnalla kulkemista ja vastuun jakamista, suhteiden rakentamista ja keskinäistä luottamusta.

Se on myös todellisuuksien välisen sillan kantamista – pyrkimystä ymmärtää ja välittää globaalin pohjoisen ja etelän erilaisia näkökulmia niin, että syntyy aitoa kohtaamista.

Lopulta lähetystyö on toivon kylvämistä: uskoa siihen, että kumppaneiden ponnistelut kantavat hedelmää ja että pienetkin askeleet voivat yhdessä kasvaa suureksi muutokseksi.

Nykypäivän lähetystyö syntyy ennen kaikkea kuuntelusta, kumppanuudesta ja läsnäolosta.

Vaikka titteli ”lähetystyöntekijä” herättää minussa ristiriitoja, toivon, että sitä voi päivittää ja nykyaikaistaa. Kun avaan aamulla toimistolla tietokoneeni – nykyajan lähetystyöntekijän tärkeimmän työkalun – mieleeni nousevat edeltäjieni tomuiset härkävankkurimatkat hellehatut päässä, Raamatut kädessä. Ehkä ”lähetystyöntekijyyttä” eivät kuitenkaan määritä matkan vaikeudet ja kristittyjen määrän numeraalinen kasvu, vaan se, että saa vahvistaa toivoa ja edistää oikeudenmukaisuutta osana Jumalan missiota. Ehkä juuri tämä on lähetystyöntekijän paikka 2020-luvulla.

Ruusa Gawaza
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran ilmastokestävyyden asiantuntija ja Herättäjä-Yhdistyksen nimikkolähetti Zimbabwessa

.