Pääkirjoitus: Uskonnolliset argumentit ja yhteiskunnallinen keskustelu

Usein uskonnolliset argumentit yhteiskunnallisessa keskustelussa antavat uskonnosta ylimielisen tai oudon vaikutelman ja vain haittaavat keskustelijan ajamaa asiaa.

Viime aikoina on puhuttu Gazan sodasta. Helsingin Sanomat (28.7.) toi esille, että Suomessa on yllättävän paljon kristillisiä sionisteja, jotka näkevät modernissa Israelin valtiossa merkkejä Raamatun profetioiden täyttymisestä. Jos joku sosiaalisessa mediassa puolustaa Israelin toimia Raamattua siteeraten, moni näkee epärationaalista fundamentalismia ja kavahtaa sitä. Samalla toisista lähtökohdista keskusteluun osallistuvien kommentit, joissa esimerkiksi kritisoidaan terroristijärjestö Hamasin toimintaa, saattavat jäädä huomioimatta, koska niitä pidetään ”fundamentalistien propagandana”.

Uskontoa tuodaan argumentiksi myös toisella puolella. Usein osuvasti kirjoittava Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtava asiantuntija Jyri Komulainen kritisoi Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen kristillistä sionismia julkisessa Facebook-päivityksessään (28.7.).

Komulaisen kritiikissä oli paljon kannatettavaa. Hän samalla kuitenkin näyttää haluavan, että kristityt Raamattu kädessä opastaisivat modernia Israelia. Hän nostaa esille Israelin kansaa ja sen johtajia moittivat Raamatun profeetat ja toteaa, että ”Israelin sotapolitiikan kritikoiminen on Raamatun valossa suoranainen velvollisuus”.

Vanhan testamentin profeettakirjallisuus on ainutlaatuinen kokonaisuus ihmiskunnan historiassa, sillä harvoin kansa ja/tai uskonnollinen yhteisö on kyennyt yhtä vahvaan itsekritiikkiin. Ainutlaatuisuutta korostaa, että samainen yhteisö nostaa tekstit itselleen osaksi pyhää kirjaa.

Jos samat tekstit käyttöönsä omaksuneet kristityt lukevat niitä velvollisuutena kritisoida Israelia, on asennoituminen erilaista kuin tekstit muodostaneella itsekritiikkiä harjoittaneella yhteisöllä. Mielestäni kirkon ja kristittyjen kannattaa lukea profeettojen kritiikki ensisijaisesti omaa ja omien yhteisöjen toimintaa tarkastellen. Vain siten lähestytään kirjojen alkuperäistä henkeä.

Vaikka kirkon piirissä on syytäkin kyseenalaistaa kristillisen sionismin kaltaista raamattufundamentalismia, ei samalla kannata sortua luentaan, jossa etsitään Raamatusta velvollisuuksia ottaa joku tietty ryhmittymä erityisen kritiikin kohteeksi. Silloin tehdään kristinuskosta ylimielinen ja jopa jotain tiettyä ihmisryhmää vihaava uskonto.

Harvoin uskonnollinen yhteisö on kyennyt yhtä vahvaan itsekritiikkiin.

Israelin hallintoa pystyy myös kritisoimaan käyttämällä yleistä järkeä, samalla tavalla kuin muitakin valtioita. Uskonnollisia argumentteja yhteiskunnallisissa keskusteluissa kannattaisi välttää. Kun Raamattu nostetaan lyömäaseeksi, taitavimmatkin teologit sortuvat ylimielisiin tulkintoihin, joita ei monikulttuurisessa maailmassamme tarvita.

Kalle Hiltunen
päätoimittaja