Pääkirjoitus: Kirkon ja koulun yhteistyö puhuttaa

Päättyneen vuoden lopulla keskusteltiin paljon koulun ja kirkon yhteistyöstä. Sytykkeitä keskusteluun antoi vuonna 2022 ollut Pekka Simojoen konsertti, johon uskonnottoman perheen lapsi oli perheen tahtomatta joutunut osallistumaan. Hämeenlinnan kaupungin yhdenvertaisuus- ja tasaarvolautakunta suositteli kaupunkia maksamaan perheelle 1500 euron korvauksen, jonka ylemmät elimet kuitenkin myöhemmin peruivat. Tapausta käsitellään mahdollisesti vielä oikeudessa.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanotot ja niistä johdetut ohjeistukset koulun ja kirkon yhteistyöhön ovat sinällään selkeät ja niihin tulee kirkon suunnaltakin suhtautua positiivisesti.

Koulu voi halutessaan tehdä yhteistyötä seurakunnan kanssa. Seurakunnan työntekijä voi esimerkiksi pitää kaikille suunnattuja aamunavauksia ja vierailla joulujuhlassa puhujana. Tällöin puheiden pitää kuitenkin olla yleisiä eivätkä ne voi sisältää uskonnonharjoitusta, kuten rukousta.

Koulu voi lisäksi yhteistyössä seurakunnan kanssa järjestää kristittyjen perheiden lapsille uskonnollisuutta sisältäviä aamunavauksia ja esimerkiksi joulukirkon. Silloin muille oppilaille tulee järjestää omaa ohjelmaa.

Yhteistyötä myös kyseenalaistetaan, mikä kuuluu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Yksi mielipidevaikuttamisen muoto ovat kantelut ja korvausvaatimukset mahdollisista virheistä tai rajatapauksista.

Nämä ovat osoittautuneet tehokkaiksi koulujen ja kirkon yhteistyötä vastustaville. On ymmärrettävää, että monet koulut ovat lopettaneet yhteistyön kirkon kanssa. Kanteluiden pelko vaikuttaa.

”Kasvatuskristillisyys on perinteessämme vahvaa. Osaammeko kääntää työotteemme toisenlaiseksi?”

Kirkolle tämä on harmi. Asiaa ei kuitenkaan auta haikailu ”vanhojen hyvien aikojen” perään, jolloin kouluissa ateistien ja toisin uskovien lapsillekin sai surutta julistaa Jumalan sanaa. Ne ajat eivät palaa. Kovaääninen närkästyminen voi vain heikentää seurakuntien asemaa yhteistyöneuvotteluissa.

Kehityksen pitäisi kirkossa herättää entistä enemmän pohdintaa siitä, miten osaamme vastata muutokseen. Miten kirkko tavoittaa ihmisiä, kun sen yhteiskunnallinen asema pikkuhiljaa murenee?

Vanhana valtiokirkkona luterilainen kirkko on tottunut vahvaan yhteiskunnalliseen asemaan ja siihen, että koko kansalle päästään tietyissä tilanteissa opettamaan kristinuskoa. Kasvatuskristillisyys on perinteessämme vahvaa. Osaammeko kääntää työotettamme toisenlaiseksi? Osaammeko tavoittaa ihmisiä, kun kansasta entistä suurempi osa ei ole kuullut kristinuskosta paljoakaan?

Kalle Hiltunen
päätoimittaja