Kolumni,
marraskuu 2024
”Marraskuu, tuli marraskuu niin nopeaan, tuli marraskuu ja lehdet hopeaan kietoi. Lyhentyvän päivän jälkeen päälle heittelee, yö mustaa täkkiä niin äkkiä”, sanaili lapsuuden idolini Martti Syrjä parikymmentä vuotta sitten oman marraskuisen teemalaulunsa. Sen laulun kajautan kuulokkeisiini soimaan joka ikinen vuosi lokakuun jäädessä taakse.
On vihdoin syksy. Tänä vuonna kesä tuntui kelien puolesta erityisen pitkältä, eikä merivesi meinannut vielä syyskuussakaan ottaa jäähtyäkseen. Olen kaiken ikääni ollut vahvasti kesäihmisiä, eivätkä sellaiset minun maailmassani tee kesällä ollenkaan töitä, vaan laiskottelevat riippumatossa päiväunista nautiskellen, mutta tämä vuosi olikin erilainen kuin kaikki edelliset. Toukokuun puolivälistä aina syyskuulle saakka sain istua linja-auton ratissa hikisenä päivästä toiseen, nautiskella vaihtuvista maisemista ja päättää itse vauhtini määrän. Siinä istuessa tunnustella koko kehollani kesän paahtavan auringon voimaa valtavan tuulilasin takana kuin tomaatit kasvihuoneessa ainakin.
Vaikka rakastan kesän lämpöä ja valoa, yhä enemmän huomaan rakastavani myös kaikkia muita vaihtuvia vuodenaikoja. Pulahtaessani kesän jälkeen jo viileneviin vesiin tulen uudeksi, ja syysaamun valokin on ollut erilaista kuin vielä viime viikkoina. Pimenevät illat ja yksitellen väriloistonsa lomasta maahan tipahtelevat vaahteran lehdet ovat muistuttaneet lempeästi, mutta vääjäämättömän toteavasti taas kesän katoavaisuudesta, haikeudestakin. On aika kekrin, kuolleiden päivän, edesmenneiden pyhien muistelemisen. Saavatpa isätkin osansa näissä syksyn riemukarkeloissa.
Itse sain juuri valmiiksi uuden laulutekstin, jonka myötä kiitän ja jätän kolumnistivuoroni Henki-lehdessä seuraavalle sanojen pyörittelijälle.
Aikaani lipuvaa kun katson on kaipuuta vaikeaa
sietää, vaikka kipua on paljon en haluaisi
kaikkea tietää. En sietää – en tietää.
Aiheita unelmiin: viattomuuteeni minä luotin ja
lupasin. Vaiheita tulevia silmillä sinisillä suoritin
kutakin. Vain luotin – ja lupasin.
Elämän päässä elämän nään, se elämää
määrittää. Herätään täällä näkemään tää,
nämä näkymät säälittää.
Pelko ja vakaumus ne valmentajanasiko
vaatii ja vaatii?
Lankeamaton sydän ”synnitön” listojansa
laatii ja laatii.
Ne laatii – ne vaatii.
Elämän päässä elämän nään, se elämää määrittää.
Herätään täällä näkemään tää, nämä näkymät
säälittää.
Anteeksiantoa me voimme vain odottaa kun
kaikkea kadutaan. Valheiden valtaan vailla
vaikutusvaltaa vahingossa kun valutaan.
Kun luvataan – ja kadutaan – ei enempää.
Tuomas Juntunen
Esittävän taiteen freelancer Kuopiosta
.
Henkilehti.fi 