Kolumni: ”Suo mun kuolla maailmasta, kuolla itsestänikin”

Maallistumisen myötä tapa, jolla kristinuskon sisällöistä puhutaan, yksinkertaistuu. Kirkon on pelkistettävä julistustaan, kun se saa äänensä kuuluville vain harvoin. Se on hyväkin: pääsanoma on mietittävä tarkkaan. Silti rönsyjä karsittaessa jää joskus pois myös jotain arvokasta.

Yksi unohtuva teema on vertauskuvallinen puhe kuolemisesta. Raamatun mukaan ”vanhan ihmisen” eli vanhan minän on kuoltava, jotta Henki voisi johtaa ihmistä. Puhutaan myös synnistä kuolemisesta ja maailmalle kuolemisesta.

Eräässä virressä lauletaan: ”Suo mun kuolla maailmasta, kuolla itsestänikin, että kaiken elämäni sinulle vain eläisin.” Minulle maailmasta ja itsestä kuoleminen aukeaa sanattoman rukouksen myötä.

Viivyn päivittäin sydänrukouksessa. Se on rukousta, jossa päästetään irti ajatuksista ja viipyillään sanoitta Jumalan läsnäolossa. Mieleen tulevien asioiden annetaan mennä sitä mukaa kun niitä tulee.

Kun annan elämän vain olla, kun luovun hallitsemasta sitä ja vaatimasta sen suhteen asioita, saan sen takaisin entistä todellisempana.

Asioista irrottautuminen on tavallaan kuolemisen harjoittelua. Sitten, kun olen kuollut, en voi enää pitää niistä kiinni. En järjestää mitään, hoitaa mitään, kannatella mitään. Maailma saa silloin selvitä ilman minua. Toiset joko hoitavat asiat tai jättävät ne hoitamatta. Ja niinhän käy väistämättä jossain vaiheessa, sillä aikanaan täältä lähdetään.

Rukouksen aikana en itse toimi enkä vaikuta mihinkään. En itseeni enkä maailmaan. On kuin olisin jo kuollut ja vain näkymättömänä henkenä paikalla. En mieti, millainen maailman pitäisi olla tai mitä minun pitäisi sille tehdä. Enhän voi kuitenkaan enää siihen vaikuttaa. Sellaisena kuin se onkin, maailma kuuluu Jumalalle eikä minulle. Minä otan sen vain vastaan, sellaisena kuin se on. Sama koskee itseäni. En ajattele sitäkään, millainen minun pitäisi olla. En mieti itseäni. Sisäinen katse on Jumalassa, vaikkei häntä voikaan nähdä. Mutta vaikka miettisin, mitäpä minä itseänikään arvostelisin. Olenhan osa maailmaa, joka kuuluu Jumalalle ja jonka vain jätän Jumalan haltuun hänen omanaan.

Irti päästämisen rukous on levollinen paikka, johon voi aina mennä. Ja sieltä katsottuna elämä alkaa jotenkin loistaa.

Kun annan elämän vain olla, kun luovun hallitsemasta sitä ja vaatimasta sen suhteen asioita, saan sen takaisin entistä todellisempana. Ei stressin, huolen ja pelon vääristämänä, vaan sellaisena kuin se oikeasti on. Jumalan omana, Jumalan minullekin hetkiseksi lainaamana.

”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” (Matt. 16:24)

Anni Pesonen
Kirjoittaja on pappi ja teologian tohtori,
joka on kallellaan körttiläisyyteen ja kristilliseen mystiikkaan.

.