Kolumni: Kaarnanpala ja valtameri

Organisoin työssäni kirkon retriittejä. Pisin jono on retriitteihin, jotka liittyvät hyvinvointiin. Jooga, hiljaisuuden jooga, meditaatio, rauhoittuminen ja rentoutus vetävät. Se on vastausta yleiseen ja syvään huoleen omasta jaksamisesta.

Suomessa ei ole nälkä eikä sota. Silti ulkonaisen rauhan ja yltäkylläisyyden keskellä näännytään. Uutisten mukaan vaikeinta on nuorilla ja opiskelijoilla. Aikuisista nuorilla naisilla. Mikä meitä sitten uuvuttaa?

Iso tekijä on täydellisen minän markkinoinnin pakko.

Individualismin kulttuuri syventää yksinjäämisen uhkaa. Kun kenenkään ei ole pakko huolehtia kenestäkään, toisten seura ja huomio on ansaittava. Muiden ei tarvitse viettää aikaa kanssasi, ellet ole tarpeeksi kiinnostava ja kiva. Somessa kilpaillaan huomiosta, ja sitä saadakseen on näytettävä edustava minä ja elämä.

Meistä monella on mielen pohjalla paniikki, tai parhaimmillaankin etäinen uhan tuntu. Tuho uhkaa, ellei tavalla tai toisella kannattele omaa minäänsä, koko ajan. Olo on kuin selviämisestään huolestuneella kaarnanpalalla valtameren myrskyssä.

Pelastus, jota kristinusko tarjoaa tähän pelkoon, on yllättävä.

Olin opiskelija ja ensimmäistä kesääni töissä seurakunnassa, kun itseäni nuorempi tyttö kysyi minulta, mitä tarkoittaa Jeesuksen eräs opetus. Häntä ihmetytti kohta: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka kadottaa sen, löytää sen.” En muista, mitä vastasin. En todellakaan tiennyt.

Kristinuskon vastaus minän tuhoutumisen pelkoon on, ettei sen varjelemista tarvita. Ei myöskään hauraan minän muokkaamista täydelliseksi tai markkinoimista sellaisena muille. Vastaus on siinä, että oman pienen minän perspektiivistä luovutaan. Se annetaan pois kerta kerran jälkeen, kunnes tavoitetaan yhteys paljon isompaan Olemiseen. Siihen valtamereen. Jumalaan. Paras tapa harjoitella tätä on rukoileminen, esimerkiksi sydänrukous.

Individualismin kulttuuri syventää yksinjäämisen uhkaa.

Meissä on kaarnanpalamieli, ja yhteys myös valtamerimieleen.

Jälkimmäisen tavoittaa, kun oman kaarnanpalamielen antaa mennä. Ajattelee, että hukkukoon vaikka, ei sillä väliä. Keskittyy mereen. Lopulta huomaa, että kelluuhan se kaarnanpala. Ei sen tarvitse taistella merta vastaan eikä myöskään kannatella itseään. Meri kannattaa sitä.

Se ei lopulta myöskään tuhoudu, vaikka siitä luovutaan aina uudestaan. Ihmisestä tulee lopulta kaarnanpalamielen ja valtamerimielen liitto. Vasta sitten kaarnanpalakin on pelotta sitä, mitä on. Kadottaa elämänsä, ja löytää sen.

Anni Pesonen
Kirjoittaja on pappi ja teologian tohtori, joka on kallellaan körttiläisyyteen ja kristilliseen mystiikkaan.

.