Kolumni: ”Ei tämä minua koske, onko minunkin pakko?”

Lapseni ollessa kuudennella luokalla oli yläkouluikäisille tytöille ja pojille edellisenä lukuvuonna erikseen pidetty jonkinlainen iltakokoontuminen, joka oli käsittääkseni pitänyt sisällään ihmisen seksuaalisuutta ja muuta aiheeseen kuuluvaa.

Olin edellisenä talvena tiedustellut, minkä takia kaikille alueemme kouluille tarjottua ulkopuolisen tahon järjestämää ilmaista seksuaalikasvatusluentoa ei ollut otettu vastaan. Jäin vaille järkevää vastausta. Tunsin voimattomuutta ja epätoivoa moisen käsittämättömyyden edessä. Olisin ehkä hieman itkenyt, jos vielä kykenisin tuntemaan jonkinlaista myötätuntoa, mutta nyt vain ja ainoastaan kihisin raivoista asiasta kuullessani.

Elämme aikaa, jossa ”vanhan maailman” ihmisinä, joihin itsekin katson kuuluvani, yritämme monin tavoin purkaa sukupuolittavaan binääriin pohjaavia rakenteita, opiskelemme arjessamme sukupuolen moninaisuutta, haastamme itseämme pois sieltä kuuluisalta mukavuusalueelta matkalla kohti uudenlaisia termejä, määritelmiä ja puhetta, joka ei rajaisi erilaisen moninaisuuden ulkopuolelle enää ketään.

Onko todella välttämätöntä, että koulussa on asioita, joita kaikki sukupuolet eivät voi olla kuulemassa samassa tilassa yhtä aikaa?

Onko todella välttämätöntä, että koulussa on asioita, joita kaikki sukupuolet eivät voi olla kuulemassa samassa tilassa yhtä aikaa? Väitän, ettei voi olla. Sen sijaan uskon esimerkiksi joka ikisen pojan hyötyvän kuullessaan ja joutuessaan miettimään juuri niitä asioita, joita siellä tyttöjen illassa on kenties puhuttu. Sama toisinpäin, puhumattakaan keskustelun tärkeydestä, joka koskee kaikkea muuta sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyvää sisältöä. Ellei teinivuosien tyttöystäväni olisi ollut viisas ja opettanut minulle heti kättelyssä kuukautiskierron yksityiskohtia tai ovulaation merkitystä, en mahdollisesti tänä päivänäkään osaisi niitä näin miehenä tulla ajatelleeksi yhtä perusteellisesti.

Päivittäin jäämme itsellemme ja toinen toisillemme kiinni ”vanhan maailman” puheenparresta, ärsyynnymme helposti, kun pois oppiminen ja uudet määreet eivät mene jakeluun. Ajattelemme ehkä helposti: ”ei tämä minua koske, onko minunkin pakko?”

Itselleni vastaus kuuluu kirkkaana, on minun. Juuri minun, joka olen monella tavalla etuoikeutettu, valtavirtaan identifioituneena saanut nauttia kaiken elämäni itsestään selvistä asetelmista koskien sukupuolen moninaisuutta käsittävää valtavirtaa. On minun vuoroni astua eturintamaan puolustamaan oikeuksia, joita ei vielä täysimääräisesti joko lakien tai sosiaalisten tottumusten vuoksi olla saatu korjattua.

Tuomas Juntunen
Esittävän taiteen freelancer Kuopiosta.

.