Pääkirjoitus: Toivo ja elämän hallinta

”Vieläkin toivon, vaikka täällä toivoa ei näy ollenkaan.”  (Siionin virret 254) Tämä Jaakko Löytyn virren värssy kuvaa toivon maisemia kaikessa paradoksaalisuudessaan. Uskonnollinen toivo ulottuu siihen, mikä ei ole aistein havaitsevan silmän ja järjen päätelmien nähtävissä. Uskonnollinen toivo ulottuu siihen, mitä en voi itse hallita ja kontrolloida.

Eikä asia voisi toisin ollakaan. Mikäli pystyn päättelemään asian tapahtuvaksi tai osaan toteuttaa asian, en minä toivo asian tapahtumista. Tiedän sen tapahtuvan.

Länsimainen historia on toistasataa vuotta ollut elintason, keskimääräisen eliniän ja yksilön omien vaikutusmahdollisuuksien kasvun aikaa. Maailmansodat toivat tähän kasvu-uraan poikkeukset. Muuten aika on tuonut ainakin ulkoisesti parempaa elämää.

Elintason kasvaessa uskonnollisten instituutioiden suosio on länsimaissa laskenut ja uskonnottomuudesta on tullut varteenotettava kilpailija aatteiden markkinoilla. Uskonnollinen toivo ei ole näyttänyt aiempiin vuosisatoihin verrattuna niin houkuttelevalta tulevaisuuteen tähyävänä perusasennoitumisena.

Katseen nostamisella sinne, mistä minut on tänne heitetty, on edelleen joku mieli.

Onko niin, ettei uskonnolliselle toivolle ole ollut tarvetta, kun tieteen edistymisen ja vaurauden kasvun myötä yksilön hallinnantunne omasta elämästä on kasvanut? Mutta ehkä se on vain tunne.

Edelleen ihminen ei hallitse sitä, mihin hän syntyy, mitä ominaisuuksia hänellä on, mitä sairauksia hän perinnöllisenä kantaa tai millaisten ihmisten keskellä hän kasvaa. Tämän joutuu myöntämään kaikista menestyneinkin ihminen. Oma hallinta menestyksenkin taustalla on aika minimaalista.

Vaikka kuolema on siirretty kauemmas kodeista, edelleen kuolleisuusprosentti on täydet sata. Edelleen sota voi syttyä keskellä rauhallista Eurooppaa, padot voidaan räjäyttää ja nuoret miehet lähettää lihamyllyyn kuolemaan.

Näiden äärellä joudun toteamaan, että en ole hallinnut historiaani. Joku on minut tähän maailmaan heittänyt, näillä ominaisuuksilla, tähän paikkaan, näiden ihmisten keskelle. Miksi elättelisin illuusiota siitä, että hallitsisin tulevaisuuteni?

Ehkä uskonnolliselle toivolle on edelleen tilausta. Ehkä katseen nostamisella sinne, mistä minut on tänne heitetty, on edelleen joku mieli.

Tämän kesän herättäjäjuhlilla 14.–16.7. Seinäjoella puhutaan toivosta. Juhlien tunnus on Anna toivo huomiseen. Se on rukous, joka tähyää yhden päivän matkan eteenpäin. Samalla se tähyää sinne, mitä ei voi aistein nähdä ja järjellä päätellä. Kaiken hallitsemattomuuden keskellä tuo huokaus tuntuu ehkä kaikkein mielekkäimmältä.

Tervetuloa juhlille!

Kalle Hiltunen