Kolumni: Yhdenvertaisuus vaatii todellisia tekoja

Olin onnettomuuteni vuositarkastuksessa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Siellä minut siirrettiin pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Lääkäri totesi, että jalkani eivät enää palaa normaaliin kuntoon.

En ole tästä masentunut, koska olin itsekin todennut, että enää ei pyörällä ajeta. Itselleni tärkeintä on ollut se, että olen kuitenkin viimeisen kolmen vuoden aikana mennyt eteenpäin, ja pystyn liikkumaan yhden kepin avulla. Olen myös päässyt kokeilemaan työelämää osittaisella työajalla.

Onnettomuus ja siitä toipuminen on tuonut eteen monia asioita, joita en ollut ennen huomannut tai tajunnut. Yksi keskeisistä on se, että vammautuneisiin suhtaudutaan monesti kuin he olisivat lapsia. Voimakkaimmin tämän koin, kun olin vuoden ajan pyörätuolissa. Saman olen kuullut monelta muultakin, kun asuin palvelutalo Merenpisarassa pitkään. Merenpisaran asukkaat ovat pääosin MS-potilaita ja monet ovat pyörätuolissa.

Yleensä lähes kaikki vieraammat ihmiset halusivat keskustella onnettomuudesta, kuin se olisi ainoa asia, josta osaan puhua. Muistakaa, että vammautunut henkilö haluaa puhua samoista asioista ja samalla tavalla kuin muutkin. Puhukaa onnettomuudesta tai sairaudesta vain, jos henkilö haluaa. Yksi asia, jota kukaan ei toivo, on sääli, se on pahinta kaikesta.

Sääli on pahinta kaikesta.

Tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus tarvitsee myös tekoja. Huomaan edelleenkin, mutta varsinkin ollessani pyörätuolissa, kuinka esteet tekevät moniin paikkoihin menemisen mahdottomaksi. Koska Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa olla kaikkien kirkko, sen on todellisuudessakin sitä oltava. Ei ole oikein, että liikuntaesteiset joutuvat seuraamaan seurakunnan tapahtumia etänä, eivätkä pääse mukaan yhteisöön. Pitää muistaa, että liikuntaesteisten määrä tulee kasvamaan ihmisten ikääntymisen takia.

Kirkon tehtävä on olla edelläkävijä, kun yhteiskunnasta tehdään hyvä kaikille. Siksi kirkon tulisikin olla edelläkävijä koskien esteettömyyttä. Yksi asia, jonka ratkaiseminen pitäisi aloittaa välittömästi on se, miten esimerkiksi pyörätuolilla voi osallistua ehtoolliselle muiden mukana ja mahdollisimman samalla tavalla kuin muutkin seurakuntalaiset. Samaten olisi sitouduttava siihen, että yhtään esteellistä tilaa ei enää rakenneta, ja vanhatkin tilat muutetaan esteettömiksi.

Kirkon sanoman osalta on pyrittävä eroon kaikesta säälimiseen viittaavasta ja keskityttävä siihen, että sanoma ja sen kerrontatapa on oikeasti voimaannuttavaa. Voimaannuttaminen on kirkolle iso ja merkittävä tehtävä yhteiskuntamme tekemisessä paremmaksi kaikille meille.

Panu Laturi

Kirjoittaja on Soste selvitysmies, Vihreiden puoluesihteeri 2007-2013

.